Sosiaalidemokratian uusi lippulaiva
SDP on nousussa, mutta eurooppalainen sosiaalidemokratia kyykkää yhä kannatusmittauksissa.
Suomalaiseen sosiaalidemokratiaan oli pitkään sisäänrakennettuna käsitys, että SDP:lle oikeastaan kuuluisi samanlainen kannatustaso kuin ruotsalaisille tovereille. SAP huiteli mieluummin 40 prosentin ylä- kuin alapuolella, siinä missä Suomessa taaperrettiin vaaleista toiseen 25 prosentin tuntumassa.
Myös Saksan SPD:n luvut olisivat kelvanneet – sieltähän sosiaalidemokratia oli Suomeen saapunut, sekä suoraan että Skandinavian kautta.
Viime kuukausina nämä toiveet ovat viimein toteutuneet, mutta kovin nurinkurisella tavalla. Antti Rinteen SDP on hilautunut oppositiosta käsin 20 prosentin paremmalle puolelle, mutta Sigmar Gabrielin SPD vajosi viikko sitten suuren koalition juniorikumppanina 21 prosenttiin.
Stefan Löfvenillä ei mene pääministeriasemassa paljoa paremmin. Tammi–helmikuussa SAP:lle mitattiin surkeaa 23 prosentin kannatusta, josta puolue on sittemmin pikkuisen petrannut.
Menestyksekkään historiansa valossa ei näissä luvuissa ole kenelläkään hurraamista. Eikä sosiaalidemokratialle löydy suunnannäyttäjää Euroopan muistakaan mahtimaista. François Hollandin uskottavuus on murentunut Ranskassa ajat sitten, ja Britannian Labour on yhä vaalitappion ja johtajuuskriisin jäljiltä sisäisesti sekaisin.
”Demariruusu sairastaa”, kuten tuore The Economist otsikoi eurooppalaisen keskustavasemmiston tilaa ruotivan analyysinsä. Tuttuja latuja kulkevan synkistelyn loppuun on sentään löytynyt orastava valonpilkahdus.
Parhaaksi mallimaaksi rämpivälle sosiaalidemokratialle suositellaan – puolen miljoonan asukkaan Maltaa, jossa Joseph Muscatin työväenpuolue saavutti 2013 murskavoiton ja porskuttaa yhä mielipidemittausten kärjessä.
Kauas on kuljettu Willy Brandtin, Olof Palmen ja Bruno Kreiskyn, tai Tony Blairin, Gerhard Schröderin ja Göran Perssonin ajoista, jotka antoivat kansainvälistä voimaa ja visiota Kalevi Sorsan ja Paavo Lipposen SDP:lle. Eivätkä suomalaiset jääneet pelkästään saamapuolelle.