
Sotatalouden kritiikki ei ole luksusta, vaan välttämättömyys
Sotamenojen kasvattamista esitetään nyt pakkona, jonka tieltä ollaan valmiita jyräämään myös perinteinen hyvinvointivaltio. Asetelma ja siihen liittyvät uhat ovat tuttuja historiasta. Jooseppi Räikkönen pohtii tekstissään sotatalouden kritiikin nykytilaa historian valossa. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Eisenhower varoitti vuonna 1961 kuuluisassa puheessaan, kuinka sotateollisuuden kasvu on riski demokratialle. Vaihtoehtoja on, vaikka sotamenoja haluttaisiin kasvattaa. Toiseen maailmansotaan varustautumista rahoitettiin velalla ja progressiivisella verotuksella. Räikkönen painottaa, että turvallisuus voidaan taata vain, jos on jotain, mitä puolustaa.
Asevoimien kasvun uhka on tunnustettu jo kauan
Yhdysvaltain 34. presidentti Dwight D. Eisenhower (1890–1969) varoitti vuoden 1961 jäähyväispuheessaan maan kansalaisia “sotateollisen kompleksin” synnystä. Maa oli toiseen maailmansotaan liityttyään rakentanut valtavan teollisen koneiston sotamateriaalin tuotantoon. Kehityksestä huolestunut Eisenhower kehotti puheessaan puolustamaan demokratiaa sotateollisuuden ja siihen linkittyneiden intressien vaikutusvaltaa vastaan.
Monille Eisenhowerin kritiikki sotateollisuutta kohtaan tuli yllätyksenä, sillä presidentti oli ennen poliittista uraansa toiminut maan asevoimien korkeimpana komentajana Euroopan operaatioissa. Eisenhowerin huolelle oli kuitenkin vahvat perusteet. Kun yhteiskunnan resursseja ja julkisia varoja suunnattiin mittavasti puolustushankintoihin, niitä riitti vähemmän muualle. Lisäksi toimialan kasvava koko ja voitot toivat alan toimijoille vaikutusvaltaa, joka vaikeutti sen demokraattista valvontaa.
Kun yhteiskunnan resursseja ja julkisia varoja suunnattiin mittavasti puolustushankintoihin, niitä riitti vähemmän muualle. Lisäksi toimialan kasvava koko ja voitot toivat alan toimijoille vaikutusvaltaa, joka vaikeutti sen demokraattista valvontaa.
Tämä vaikutusvalta näkyi 1940-luvulla esimerkiksi siinä, kun Yhdysvaltain sotamobilisaatiosta vastaava virasto OPACS lobbasi bruttokansantuotteen (BKT) maan talousarvion keskeisimmäksi mittariksi. Aiemmin käytetyssä kansantulossa sotilasmenot näkyivät tappioina. Muutos helpotti sotatalouden oikeuttamista, sillä väestölle saattoi nyt kertoa sotainvestointien kasvattavan kansantaloutta.
Ei siis ole ihme, että asevoimien ja valtioiden taloudenhoidon suhdetta on pohdittu pitkään – jo kauan ennen Eisenhoweria. Filosofi Immanuel Kant (1724–1804) katsoi jo 1790-luvulla Ikuiseen Rauhaan -teoksessaan rauhan edellyttävän sitä, että valtiot eivät ota velkaa ulkopoliittisten etujensa ajamiseksi – siis vaikkapa asevarusteluun.
Kantin ajattelussa muilla mailla olisi oikeus liittoutua liiallisesti velkaantunutta maata vastaan sotilaallisesti. Hänen mukaansa valtion velkaantuminen voisi luoda vaarallisen noidankehän: velanotolla kasvatettaisiin armeijaa, jota käytettäisiin velkojia vastaan velkojen mitätöimiseksi. Kant ei ollut huoliensa kanssa yksin 1700-luvun Euroopassa. Julkisen velanoton kriitikkona tunnettu valistusajattelija David Hume (1711–1776) näki talouskurin nimenomaan keinona pitää valtiollinen sotakoneisto aisoissa.
Venäjän uhka ja uusi asevarustelun aikakausi
Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sittemmin Yhdysvaltain Donald Trumpin hallinnon aikeet lakkauttaa sotilaallisen tukensa Ukrainalle ovat herättäneet Euroopan siihen, että sen on kehitettävä omaa puolustuskykyään. Seurauksena Euroopan unionissa (EU) on käyty keskustelua oman “puolustusteollisen kompleksin” luomisesta. Näin Eurooppa kykenisi kilpailemaan Yhdysvaltain, Venäjän ja Kiinan tuotannon kanssa.
Nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa esitykselle on helppo löytää perustelut. Itänaapuri Venäjän hallintoon ei voida luottaa ja se on Ukrainassa näyttänyt sotilaallisen voimansa sekä kykynsä mobilisoida joukkojaan. EU puolestaan on äärimmäisen riippuvainen ulkomaisesta sotateollisuudesta: vuosina 2022 ja 2023 EU-maiden puolustushankinnoista 78 prosenttia tehtiin alueen ulkopuolelta ja peräti 63 prosenttia Yhdysvalloista.
EU-maiden oman kapasiteetin rakentamiselle ja Amerikka-riippuvuuden irtikytkemiselle on siis perusteita, eivätkä ehdotukset ole jääneet vain puheiksi. Esimerkiksi Saksa päätti alkuvuodesta luopua osittain budjettirajoitteistaan sotainvestointien kohdalla eli perustuslakiin vuonna 2009 kirjatun niin kutsutun velkajarrun lieventämisestä. Päätös tehtiin konservatiivisen CDU:n Friedrich Merzin johdolla sen jälkeen, kun helmikuun vaalit voittanut CDU/CSU oli sopinut hallituksen muodostamisesta yhdessä sosialidemokraattisen SPD:n kanssa. Merz on sittemmin julistanut hallituksen pyrkivän tekemään maan asevoimista Euroopan voimakkaimmat.
EU-maiden oman kapasiteetin rakentamiselle ja Amerikka-riippuvuuden irtikytkemiselle on siis perusteita, eivätkä ehdotukset ole jääneet vain puheiksi. Saksa päätti alkuvuodesta luopua osittain budjettirajoitteistaan sotainvestointien kohdalla.
Puolustusinvestointien kasvattamista on perusteltu sotilaallisten uhkien ohella myös taloudella. Se on esitetty myös teollisuuspolitiikkana, joka voisi tarjota Euroopan hiipuvaan talouskoneeseen uutta vauhtia. Pian hallinnon investointipakettien tultua julki Saksan suurimman asevalmistajan Rheinmetall AG:n markkina-arvo kipusi ohi autojätti Volkswagenin. Huhujen mukaan Rheinmetall harkitsee valjastavansa Volkswagenin sulku-uhan alla olevia tehtaita panssariajoneuvojen tuotantoon.
Eikä Saksa ole yksin. Jopa talouskurin pitkään kituuttama Kreikka on päättänyt laittaa liikkeelle miljarditason investointeja armeijansa uusimiseen, vaikka maa käyttää asevoimiinsa jo yli kolme prosenttia suhteessa BKT:hen. Myös Suomessa hallitus päätti vastikään kasvattaa puolustusmenoja kolmeen prosenttiin BKT:sta vuoteen 2029 mennessä, mikä tarkoittaa vuositasolla noin kolmen miljardin euron lisämenoja.
Vaihtoehtoja sotataloudelle
Rauhaisamman maailmanajan talouspoliittisia periaatteita – juuri niitä, joita Eisenhower ja Kant pitivät sotatalouden kurissapidon ennakkoehtoina – haastetaan siis nyt kovaa tahtia. Onko sotatalouden kritiikistä tullut luksusta, johon yhteiskunnillamme ei ole enää varaa?
On tietenkin ilmiselvää, että Euroopan tilanne on vaarallinen. Venäjää vastaan on oltava valppaana, myös sotilaallisella varautumisella. Samalla on kuitenkin riski, että rahaa ei riitä muualle ja valta kasautuu sotateollisuuden liepeille. Pahimmillaan se heikentää demokratiaa ja luottamusta yhteiskunnassa, synnyttäen uusia turvallisuusuhkia. Merkkejä tällaisesta kehityksestä on jo ilmassa. Esimerkiksi Britanniassa työväenpuolueen hallitus päätti satsata sotilasmenoihin, jota se rahoitti leikkaamalla kehitysavusta. Samaan aikaan se on ilmoittanut leikkauksista sosiaalietuuksiin ja hyvinvointipalveluihin, ja maan sosiaalinen kriisi on syventynyt entisestään.
Aikamme yksi suuri kysymys onkin, kuinka Eurooppa rakentaa puolustuskyvykkyyksiään, varjellen samalla itseään militarisaatiolta sekä sotilas- ja sosiaalibudjettien väliseltä köydenvedolta. Tasapainon saavuttaminen edellyttää niin puolustusinvestointien kuin niiden rahoittamisen kriittistä tarkastelua. On tunnistettava, että jokainen puolustus- ja turvallisuuspoliittinen ratkaisu on aina myös politiikkaa – valintoja, jotka heijastavat vakaumuksiamme ja vaikuttavat eri tavoin koko yhteiskuntaan. Puhe pakosta saattaa kertoa, että jotain on tehtävä, mutta valtaa käyttävien poliitikkojen on päätettävä, miten jotain on tehtävä.
Puolustussatsausten ei tarvitse tarkoittaa leikkauksia pienituloisilta, palveluista tai kehitysavusta. Toisen maailmansodan ponnisteluja rahoitettiin kaikkialla ottamalla velkaa ja korottamalla erityisesti rikkaimpien veroja. Esimerkiksi Suomessa otettiin talvisodan alla vuonna 1938 käyttöön lisävero armeijan varustamiseksi. Myöhemmin sodan aikana perittiin ylimääräisen tulo- ja yhteisöveron lisäksi 50 prosentin omaisuusveroa. Suurimmista perinnöistä ja lahjoista vero nostettiin jopa yli 90 prosenttiin.
Sisällissodan repimän kansan keskinäistä luottamusta rakennettiin myös 1930-luvun lopun punamultahallituksen sosiaalipoliittisilla uudistuksilla. Ne auttoivat synnyttämään talvisodan hengen. Sitä auttoi myös vuoden 1940 tammikuun kihlaus, jossa työnantajajärjestöt tunnustivat ammattiliitot neuvotteluosapuoliksi. Myös esimerkiksi Yhdysvalloissa korkein tuloveroaste nousi toisen maailmansodan aikana yli 90 prosenttiin ja se oli tällä tasolla yhä Eisenhowerin jäähyväispuheen aikaan vuonna 1961.
Toisen maailmansodan ponnisteluja rahoitettiin kaikkialla ottamalla velkaa ja korottamalla erityisesti rikkaimpien veroja
Lisärahoitusta etsiessä on myös oltava kriittinen sotilasbudjetteja ohjaavia sääntöjä kohtaan. Sotilasliitto Nato on vuodesta 2014 edellyttänyt jäsenmaitaan käyttämään kaksi prosenttia suhteessa BKT:een sotilasmenoihin. Luku on jokseenkin mielivaltainen, ja perustuu lähinnä siihen, mitä sopimuksen osapuolet olivat tuolloin valmiina kirjaamaan paperille. Donald Trump on lisännyt lukuun yhä enemmän mielivaltaa vaatiessaan jäsenmaita nostamaan tavoitteen viiteen prosenttiin BKT:stä.
Yksinkertaiset peukalosäännöt ovat ongelmallisia, sillä maat eroavat merkittävästi siinä, mitä ne sotilasbudjeteillaan saavuttavat. Esimerkiksi maat, joissa on yleinen asepalvelus eroavat merkittävästi kulurakenteeltaan maista, jotka ylläpitävät ammattiarmeijoita. On silti selvää, että Naton kaltaisessa organisaatiossa tarvitaan BKT:n kaltaisia poliittisesti valittuja mittareita, jotka sitovat sopimuksen alaisia valtioita yhteisiin velvoitteisiin. BKT on varteenotettava vaihtoehto, sillä sen mittaamiseen on vakiintuneet menetelmät ja se kuvaa ainakin jossain määrin valtioiden taloudellista kapasiteettia. Samalla kuitenkin kunkin maan puolustustavoitteet ja -velvoitteet olisi syytä huomioida paremmin, sillä nimenomaan niihin sopimuksilla pyritään vastaamaan.
Vaihtoehtoja siis on. Ne voivat kuitenkin kadota näkyvistä, jos emme kuule Eisenhowerin huolta turvallisuuspoliittisten päätösten näivettymisestä asiantuntijakysymyksiksi, joissa sotateollisuus ja sen etupiirit sanelevat parlamenteille “tarpeensa”. Tällaisessa maailmassa parlamentaariset valiokunnat ja täysistunnot toimivat vain kumileimasimina.
Turvallisuus voidaan taata vain, jos on jotain, mitä puolustaa
Yhdysvalloissa ja Euroopassa on jo nähty, mitä sosiaalisten lupausten pettäminen voi tarkoittaa yhteiskuntien vakaudelle. Länsimaiden perinteiset valtapuolueet eivät ole onnistuneet lisäämään hyvinvointia laajasti yhteiskunnassa, kun valta ja vauraus ovat viime vuosikymmeninä keskittyneet yhä enemmän pienelle eliitille. Se on synnyttänyt epäluottamusta poliittiseen järjestelmään, josta ovat hyötyneet ennen muuta radikaalit oikeistovoimat. Kehitys uhkaa myös turvallisuuttamme. Jos Rassemblement national nousee valtaan Ranskassa, AfD Saksassa tai Reform UK Britanniassa, on myös Euroopan yhteinen puolustuspolitiikka uhan alla.
Silti jotkut väittävät, että puolustushankintoja on pakko rahoittaa leikkaamalla sosiaaliturvasta ja hyvinvointivaltion palveluista. Tätä pohjustaa usein narratiivi turvallisuuspolitiikasta pakkona: ei ole hyvinvointivaltiota, ei demokratiaa, ei Suomea, ilman varteenotettavaa puolustusta – kaikki pelko hyvinvointivaltion jyräämisestä puolustusinvestointien alta on “naiivia”.
Samansuuntaisen välttämättömyyslista voidaan esittää vastauksena leikkauksia puolustushankintojen varjolla hamuaville poliitikoille: ilman yhteiskuntaa, joka tarjoaa kansalaisilleen aitoa osallisuutta ja taloudellista vakautta, ei ole kansallista puolustuskykyä, eikä -tahtoa. Tällainen kritiikki sotataloutta kohtaan ei ole luksusta, vaan välttämättömyys.
Ilman yhteiskuntaa, joka tarjoaa kansalaisilleen aitoa osallisuutta ja taloudellista vakautta, ei ole kansallista puolustuskykyä, eikä -tahtoa.
Moiseen on kyetty ennenkin. Eisenhowerin puhuessa sotilasteollista kompleksia vastaan, oli Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen sotilaallinen, ideologinen ja taloudellinen kilpajuoksu huipussaan. Kant taas unelmoi sotaväen lakkauttamisesta ja sotahankintojen velkarahoituksen rajoittamista keskellä äärimmäisen epävarmuuden aikaa Euroopassa. Toimeen on vain ryhdyttävä.
Kuva: Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower pitää jäähyväispuhettaan 17.1.1961 (Felton Davis, CC BY 2.0).