Suomi on maailman onnellisin – mutta millä hinnalla?
Kotimaisia uutisia seuratessa törmää usein hämmentävään ristiriitaan. Talous kasvaa, työttömyys kutistuu, ihmiset elävät pitkään ja ovat maailman onnellisempia. Suomalaisten elo siis näyttäisi olevan yhtä auvoista kuin Anneli Saariston iskelmässä La dolce vita. Samaan aikaan kuitenkin yli 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä, yli kaksi kolmasosaa nuorista on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja lähes puolet suomalaisista kokee nykyisen ilmapiirin ahdistavaksi. Tästä näkökulmasta suomalaisten elämä vaikuttaisi olevan pelkkää surkeutta. Miten voi olla mahdollista, että voimme samaan aikaan niin hyvin ja niin huonosti?
Vastaus kysymykseen selittyy suurelta osin käyttämillämme mittareilla. Arvioimme jatkuvasti politiikan onnistumista erilaisilla mittareilla. Tällaisia mittareita ovat esimerkiksi työttömien määrä, bruttokansantuote tai kestävyysvaje. Nämä mittarit eivät kuitenkaan kerro juuri mitään hyvinvoinnista tai ovat vähintäänkin yksipuolisia. Mittarit eivät esimerkiksi ota lainkaan huomioon subjektiivista hyvinvointia, eli onnellisuutta. Vaikka talous kasvaa, voimme silti olla onnettomia.
Toisaalta tuoreessa onnellisuusmittauksessa Suomi oli – ahdistuneisuudesta ja masennuksesta huolimatta – jälleen kärkipaikalla. Pitäisikö muiden maiden siis ottaa oppia Suomesta, kun valtiomme on todistetusti onnistunut? Ei välttämättä, sillä onnellisuudenkin mittaamiseen liittyy omat ongelmansa. Onnellisuuteen vaikuttaa kulttuuriset tekijät, senhetkinen kysymystilanne sekä kysymyksenasettelu. Suomalaisten onnellisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että samoilla resepteillä myös muissa maissa oltaisiin onnellisia. Ihminen voi olla myös tyytyväinen elämäänsä, vaikka hänen elämäntapansa aiheuttaisi haittaa muille ihmisille. Esimerkiksi suomalaiset ovat suhteessa hyvin tyytyväisiä elämäänsä, mutta samanaikaisesti hiilijalanjälkemme on aivan liian suuri ja suuri osa elämänlaatuamme parantavista hyödykkeistä valmistetaan epäeettisellä tavalla kehitysmaissa. Olemme onnellisia, mutta tapamme elää on kestämätön.
Hyvinvointia voidaan kuitenkin mitata muullakin tavalla kuin onnellisuuskyselyillä. Subjektiiviselle hyvinvoinnille vastakkainen sosiaalisten indikaattoreiden koulukunta mittaa hyvinvointia nk. objektiivisilla mittareilla. Yksi tunnetuimmista objektiivisen hyvinvoinnin mittareista lienee inhimillisen kehityksen indeksi, HDI, joka mittaa elinikää, koulutusta ja elinolosuhteita. Myös objektiivisen hyvinvoinnin mittareilla Suomi on usein sijoittunut hyvin. HDI:llä on kuitenkin sama ongelma kuin onnellisuustutkimuksella, se ei mittaa ympäristön tilaa.
Viime aikoina ovatkin lisääntyneet mittarit kestävälle hyvinvoinnille. Kestävän hyvinvoinnin mittareiden ei tarvitse olla subjektiiviselle tai objektiiviselle hyvinvoinnille vastakkaisia, vaan ne voivat yhdistellä kummankin koulukunnan elementtejä ja lisätä ympäristönäkökulman. Esimerkiksi New Economic Foundationin kehittämä Happy Planet Index (HPI) mittaa tyytyväisyyttä, eliniän odotetta, tuloeroja sekä ekologista jalanjälkeä. Kun ekologinen jalanjälki otetaan huomioon, maarankingit muuttuvat huomattavasti totutusta. Kärjessä on kehitysmaiden ja länsimaiden välissä olevia Etelä- ja Väli-Amerikan sekä Oseanian ja Kaukoidän valtioita. Ensimmäinen vauras länsimaa Norja löytyy vasta sijalta 12 ja esimerkiksi Suomi sijalta 37.
Suomella on kuitenkin potentiaalia pärjätä paremmin, sillä ainakin kiinnostus hyvinvointimittareita kohtaan näyttäisi olevan kovassa kasvussa. Viime viikolla julkaistiin Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaama raportti Hyvinvointitalouden mittareiden käyttökelpoisuus päätöksenteossa, jonka oli kirjoittanut dosentti Jukka Hoffrén. Julkaisussa käydään läpi useita erilaisia mittareita, joilla mitataan hyvinvointia. Erityisessä tarkastelussa on kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi ISEW sekä aidon kehityksen indikaattori GPI. ISEW perustuu yksityisen kulutuksen ihmisille tuottamaan hyötyyn painottaen tasaista tulonjakoa. Lisäksi tulosta korjataan hyvinvointia heikentävillä ja kasvattavilla tekijöillä, kuten esimerkiksi uusiutumattomien luonnonvarojen käytöllä ja kotitaloustyön arvolla. GPI on ISEW:tä vielä hiukan kehittyneempi, mutta samansuuntainen versio. Mittarit yhdistävät taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden.
Kun mittareita sovelletaan Suomeen, saadaan perinteisistä hyvinvointimittareista poikkeavia tuloksia. ISEW on ollut huipussaan vuonna 1983, GPI taas vuonna 1989. Näillä mittareilla mitattuna kestävä taloudellinen hyvinvointi on siis matalampi kuin yli 30 vuotta sitten. Raportissa esitellään myös BKT, ISEW ja GPI maakunnittain. Tulokset ovat mielenkiintoista luettavaa, sillä maakuntien välillä on huomattavaa vaihtelua, jonka syitä raportissa on hieman avattu. Esimerkiksi Pohjanmaan rannikkoseudulla GPI on laskenut etenkin luonnon heikentymisen vuoksi jopa mittaushistorian aloitusvuoden 1960 alapuolelle. Keski-Suomessa käyrät ovat taas olleet viime vuosina nousujohteisia yksityisen kulutuksen kasvun sekä hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden ansiosta.
Erilaisten mittareiden lisäksi Suomessa on ollut myös kasvavaa kiinnostusta hyvinvointitaloutta kohtaan. Hyvinvointitalous on yksi Suomen heinäkuussa alkavan EU-puheenjohtajakauden teemoista. Lisäksi hyvinvointitaloutta on esitetty seuraavaan hallitusohjelmaan. Tämä voisi tarkoittaa huomattavasti erilaisia taloudellisia mittareita päätöksenteon tueksi ja politiikan arvioinniksi kuin mihin julkisessa keskustelussa on totuttu. Ehkä neljän vuoden päästä kulunutta vaalikautta ei arvioidakaan vain bkt:lla ja työttömyysasteella, vaan myös hyvinvointitalouden mittareilla.
Kirjoittaja on Kalevi Sorsa -säätiön siviilipalvelusmies. Kirjoittaja on aikaisemmin työskennellyt SOSTEn Hyvinvointitalouden tiimissä ja kirjoittanut julkaisun hyvinvointi-investoinneista.