Suomi–Ruotsi, toinen erä

”Suomi on ensimmäistä kertaa kirinyt pysyvämmin Ruotsin ohi kansantuotevertailussa”, hehkuttivat otsikot toukokuussa 1999. Uutinen oli hiukan ennenaikainen.

SANOMALEHTIEN OTSIKOILLE saatiin kuitenkin vahvistus, kun EU:n tilastovirasto Eurostat täsmensi muuttuneilla laskentaperusteilla historiallisen käänteen tapahtuneen vuonna 2000.

Järisyttävä avaus uudelle millenniumille näytti toteuttavan vääjäämätöntä kehitystä, jossa Suomi sopeutui globaalitalouteen länsinaapuriaan paremmin. Ankara lamantappokuuri oli trimmannut yritykset hyvään tuottavuuteen, talous- ja työmarkkinapolitiikka oli kurinalaista, ja Emu-jäsenyys toi toimintaympäristöön vakautta.

Suomalaiset selitettiin tottuneiksi tekemään vaikeissa tilanteissa kovia päätöksiä, kun se Ruotsissa oli usein hankalampaa. Lamankin läpi siellä oli luovittu jotenkin pehmoillen, kavahdettu kohtuuttomuuksiin karkaavaa suurtyöttömyyttä.

Yrittämisen eetos ja fighting spirit tuntuivat olevan Suomen puolella. Kuin sen todisteeksi Nokia kukisti kännykkäkilvassa L. M. Ericssonin, joka siirtyi mobiilimaailmasta verkkobisneksen puolelle.

KYMMENEN VUODEN takaiset bkt-vertailut nostattivat kansallista itsetuntoa, mutta herättivät myös hilpeyttä. Sai nimittäin olla melkoisen teknohuuman sokaisema uskoakseen, että Suomi on oikeasti Ruotsia rikkaampi maa.

Kansantalouden koko ja tuotantoelämän monipuolisuus ovat Pohjanlahden tuolla puolen sentään aivan toista kuin täällä. Puhumattakaan vuosikymmenten, vuosisatojen kumuloimasta vanhasta vauraudesta.

Tässä valossa pikkuveljen alemmuuskompleksi näytti vaihtuneen nousukasmaisuudeksi. Toisaalta, kyllä kylmät luvut ja kansainväliset vertailut kertovat myös aina jostain todellisesta. Suomen sopi olla syystä tyytyväinen, mutta vaarana oli tuudittautua trendin jatkuvuuteen.

Sillä katoavaista on kansainvälisessä talouskilpailussa niin menestys kuin maine. Ruotsi on karkaamassa kehityksessä tavoittamattomiin, parkuu nyt talousasiantuntijoiden kuoro Suomessa melkeinpä päivittäin.

Edellä mainittujen mittareiden katsotaan kääntyneen naapurusten talousmaaottelussa päälaelleen. Blokkipolitiikka tuo Ruotsin järjestelmään selkeyttä ja takaa päätöksentekokyvyn, siinä missä Suomea hallitaan ylileveän koalition laihoilla kompromisseilla.

Naapurin työmarkkinoilla on malttia ja joustoa, meitä kahlitsee kankea kolmikanta. Ja oma kruunu lisää Ruotsin keinovalikoimaan myös rahapolitiikan, kun euroon sidottu Suomi saa kantaa lisätaakkanaan yhteisvaluutan kriisiä.

MUUTOS ON koskenut paitsi taloudellisia voimasuhteita myös poliittisia asetelmia maiden sisällä. Ruotsin kansankoti oli vuosikymmenten ajan suunnannäyttäjä suomalaiselle sosiaalidemokratialle. Se hyvinvointimalli, jota kohti kurottaa.

Kunnes 2000-luvulla kokoomus kopioi sisarpuolueeltaan kampanjastrategiat, ja elinkeinoelämä innostui Ruotsin avulla todistamaan Suomen olosuhteiden surkeutta. Vertailu Skandinaviaan ei ole enää vasemmiston valttikortti, vaan mieluummin argumentti oikeiston repertuaarissa.

Tästä näkökulmasta olisi syytä seurata talouslukuja syvällisemmin, miten ruotsalainen yhteiskunta on muuttunut. Jos esimerkiksi peruskoulua luotaessa Suomi saattoi ottaa naapurin kokemuksista oppia, niin nyt niistä voisi olla hyötyä paikallistettaessa yksityistämisten ongelmakohtia.

PUOLUEPOLITISOIMINEN ei liene hedelmällisin näkökulma lähestyä Suomen ja Ruotsin suhdetta. Molemmissa on hyvin samankaltainen yhteiskuntajärjestelmä, joka on luonut edellytykset taloudelliselle menestykselle, jos kohta ei aina samassa rytmissä.

Voimme hyvin puhua pohjoismaisesta mallista, jossa on erilaisia kansallisia variaatioita milloin sosiaalidemokraattisemmin, milloin porvarillisemmin maustein. Ideologinen uusliberalismi ei ole kunnolla juurtunut kumpaankaan, vaikka kaiken kriitikot niin mielellään väittävät.

Kriisitietoisuuden lietsomisen keskellä on hyvä muistaa, että tältä perustalta on täydet edellytykset kääntää kurssi uuteen nousuun. Ruotsikin tuli ryminällä takaisin – miksei siis kolmen A:n luottoluokituksen Suomi, joka Maailman talousfoorumin pitkän aikavälin kilpailukykyvertailussa sijoittuu edelleen pronssisijalle.

Ilmeisin luonnonvaramme metsät on vuosisatojen saatossa tuottanut tervaa ja pölliä, sahatavaraa ja sellua, eikä paperin ja kartongin tarvitse jäädä innovaatioiden päätepisteeksi. Yhtä lailla jatkuu metalli-, kemian- ja teknologiateollisuuden tuotekehittely, johon osaavilla suomalaisinsinööreillä ja -nörteillä on oikein manageroituina annettavaa.

Haikein mielin heitämme siis hyvästit Nokian kännyköille, mutta katse pitää kiinnittää tulevaan. Mobiiliverkoissa riittää maailmalla valloitettavaa, ja sparraajakin on entuudestaan tuttu: Ericsson, markkinajohtaja kolmanneksen osuudella. On uusintaottelun aika.

Kirjoittaja Mikko Majander on poliittisen historian dosentti, joka työskentelee ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtajana. Kirjoitus on julkaistu Talouselämä-lehdessä 11.10.2013.