Suomi suurpolitiikan lainehilla
Kun Suomen historiaa maantieteellisenä alueena, yhteiskunnallisena kokonaisuutena ja poliittisena toimijana jaksotellaan kirjoihin ja kansiin, yleensä erotellaan kaudet osana Ruotsin kuningaskuntaa, autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän yhteydessä, itsenäisenä tasavaltana ja viimeiseksi Euroopan unionin jäsenenä.
Nimitykset jo kertovat, kuinka keskeisesti maan kohtalo on ollut kytköksissä suurpolitiikkaan, suhteessa kaikkiin ilmansuuntiin. Varsinkin, kun siirtymät noiden kausien välillä ovat riippuneet ratkaisevasti kansainvälisistä tekijöistä, maailmanjärjestyksen mullistuksista.
Poliittisen historiamme alkuna voi pitää itäisen ja läntisen kirkon kilpailua Itämeren piirissä. Valtioyhteys Ruotsiin katkesi Napoleonin sotiin, ja Venäjään vanhojen imperiumien hajotessa ensimmäisen maailmansodan myötä. Tie EU:hun taas kulki kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahduksen kautta.
Eikä liene perusteita olettaa, että ”historia” olisi saavuttanut tässä pysyvän päätepisteensä. Toimikoon se jos ei opettajana niin muistuttajana siitä, kuinka tärkeää Suomen ja suomalaisten on harrastaa kansainvälisiä asioita.
Pohjola ja Itämeren alue ovat välitön ympäristö, josta olemme riippuvaisia. Mutta yhtä lailla myös laajemman Euroopan asiat vaikuttavat siihen, mitä meidän rauhaamme kuuluu. Eikä Eurooppa puolestaan ole immuuni sille, mitä amerikat ja kiinat tekevät.
Suurpolitiikan rinnalla on syytä muistaa, että yhteiskunnalliset olomme eivät ole muuttuneet kuin veitsellä leikaten valtioyhteytemme mukaan. Poliittisena kokonaisuutena Suomi syntyi paradoksaalisesti Venäjän keisarikunnan sisällä ja paljolti Ruotsin kauden traditioiden pohjalle.
Onpahan Kustaa III:n perustuslakien 1700-luvulta katsottu eläneen vielä Urho Kekkosen vallankäytössä, vaikka Ruotsin kuningas oli ajat sitten kutistunut keulakuvaksi. Kauas ulottuvat myös ne perinteet, mentaaliset asenteet ja ajattelutavat, jotka ovat jalostuneet pohjoismaiseksi hyvinvointivaltion malliksi.
Mikä on sen tulevaisuus, se on EU-Suomessakin enemmän kiinni suomalaisista itsestään kuin esimerkiksi paljon parjatusta Brysselistä. Eli jos taitoa riittää, niin lastuna maailman lainehilla ei tarvitse lasketella täysin tahtoa vailla.Maalailin näitä historian suuria linjoja viime viikolla eduskunnan pikkuparlamentissa järjestetyssä tilaisuudessa, joka osaltaan juhlisti säännöllisen valtiopäivätoiminnan 150-vuotista taivalta Suomessa. Se on harvinainen osoitus jatkuvuuden voimasta läpi myrskyjen ja murrosten.
Seminaarin aiheena olivat Anders Chydenius ja Oskari Tokoi, hiukan epäsuhtainen pari Keski-Pohjanmaalta, vaikka valtiopäivämiehiä molemmat. Kirkkoherra-valistusfilosofi ja sosialistisenaattori-lännenmies.
Itä ja länsi kohtasivat Tokoin elämässä dramaattisella tavalla. Hän kiersi 1890-luvun Yhdysvaltoja kuin aikansa interraililla, palasi virikkeitä rikkaampana Suomeen ja nousi nousevan työväenliikkeen kanssa yhteiskunnan merkkitehtäviin.
Onneton sisällissota ajoi sitten punapakolaiseksi Venäjälle, jossa aatteellisia ratkaisuja täytyi tehdä keskellä vallankumouksellista kaaosta. Sattumallakin saattoi olla siinä sijansa, että Tokoin valinta vei Muurmannin kautta brittien seuraan ja edelleen suureen länteen.
Amerikassa koittivat pitkät maanpakolaisen vuosikymmenet, mutta isänmaa säilyi sydämen asiana. Sen eteen Tokoi työskenteli niin sotavuosien avustustoiminnan organisaattorina kuin sodan jälkeen, kun lännestä käsin padottiin Suomen luisua idän kansandemokratiaksi.
Niin, se alussa mainittu itsenäinen tasavalta oli kylmmässä sodassa yhtä irtipääsemättömissä kansainvälisen politiikan kuvioista kuin muina historian kausinaan.
Kirjoitus julkaistiin Demokraatissa 22.5.2013