Suuret kysymykset auki

Juhana Vartiaisen lausunnot aiheuttavat lähes poikkeuksetta vastareaktioita perinteisen vasemmiston keskuudessa. Vartiaisen tilannekuvaa on kuitenkin vaikea kieltää, jos tarkastelee maailmaa uusklassisen taloustieteen näkökulmasta. Työikäiset kohortit ovat pienempiä kuin aiemmin ja valtioiden välinen kilpailu investoinneista ja näiden luomista työpaikoista on realismia; piti ajatuksesta tai ei.

Tämä ei tarkoita, että olisi hylättävä perinteinen keynesiläinen ajatus siitä, että taantumassa olisi huolehdittava riittävästä kokonaiskysynnästä. Sen rinnalle tarvitaan kuitenkin rohkeampaa keskustelua myös työn tarjonnan lisäämisestä, sillä työvoiman määrä ei enää lisäänny ”perinteisin keinoin” suurten ikäluokkien osallistumisena työmarkkinoille tai naisten työllisyysasteen merkittävänä kasvuna, kuten se teki hyvinvointivaltion kulta-aikana. Keskimääräisen eliniän pidentyessä on selvää, että aiemman elintason säilyttäminen edellyttää pidempiä työuria, korkeampaa työllisyysastetta ja tuottavuuden kasvua. Keinoista näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on keskusteltava avoimesti.

Suuria kysymyksiä jää kuitenkin auki. Vartiainen esittää, että työn osuutta ei voi enää kasvattaa funktionaalisessa tulonjaossa. Tämä ei välttämättä olisi ongelma ellei sen osuuden pieneneminen viimeisen 30 vuoden aikana olisi ollut maailmanlaajuinen ilmiö. Kun tähän suureen kuvaan yhdistetään taloustieteilijä Thomas Pikettyn viime aikoina paljon julkisuutta saaneet teesit, joiden mukaan pääoman tuotto ylittää kansantuotteen kasvun, muuttuu tilannekuva synkemmäksi. Työn osuus tulonjaosta laskee ja kansallisvaltioiden mahdollisuudet vaikuttaa asiaan ovat vähäiset. Seurauksena on varallisuuserojen kasvu ja siihen liittyvät mahdolliset negatiiviset seuraukset kuten terveyserojen kasvu sekä sosiaalisen liikkuvuuden väheneminen.

Näihin epäkohtiin on kiinnitetty viime aikoina paljon huomiota muun muassa Davosin talousfoorumissa ja kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF). Toistaiseksi teot ovat ongelman ratkaisemiseksi ovat kuitenkin olleet vähäisiä. On varsin epätodennäköistä, että esimerkiksi Pikettyn ja tutkijakollegoidensa ehdotus euromaiden yhteisöveron minimitasosta hyväksyttäisiin lähitulevaisuudessa euroryhmässä tai Eurooppa-neuvostossa.

Pohjoismaisen mallin ystävänä olen valmis hyväksymään suuren osan Vartiaisen ehdotuksista työn tarjonnan lisäämisestä. Samaan aikaan tarvitaan kuitenkin yhä enemmän kansainvälistä yhteistyötä suurten systeemisten kysymysten ratkaisemiseksi. Jos kyseessä on kilpajuoksu pohjalle, lienee yhdentekevää tuleeko maaliin ensimmäisenä vai viimeisenä.