Suuri kiristys (2014): Saksalaisesta rahaliitosta eurooppalaiseen talousliittoon

Kirjoittaja Antti Alaja Antti Alaja

Suuri kiristysPitkän linjan toimittaja ja eurovaaliehdokas Timo Harakka julkaisi kuukausi sitten teoksen Suuri kiristys. Tie ulos eurokriisistä (Schildts & Söderströms 2014). Teos sai tuoreeltaan myönteisen vastaanoton. Kehuihin on helppo yhtyä. Ensimmäisistä sivuista lähtien tuntuu siltä, että Harakka voi onnistua haastavassa tehtävässään eli yrityksessä kirjoittaa eurokriisin taustoista, käännekohdista, vaikutuksista ja keskeisistä poliittisista pelureista kansanomaisella ja innostavalla tavalla.

Harakan suuren kiristyksen kritiikki osuu suomalaiskomissaari Olli Rehnin ja Saksan liittokansleri Angela Merkelin kaltaisiin päättäjiin, jotka uskoivat laajentavaan kiristykseen (expansionary austerity). Vuonna 2010 europäättäjien piireissä oli vielä muodikasta siteerata taloustieteilijöitä kuten Alberto Alesina, joiden mukaan julkisten menojen leikkaukset ja veronkorostukset olisivat taloudellista toimeliaisuutta lisääviä – tai ainakaan niiden ei ajateltu olevan erityisen haitallisia.

Kuten tiedetään, EU-komission suunnitelma tai toive suuresta laajentavasta kiristyksestä ei mennyt ihan putkeen. Euroalueen kokonaistuotanto supistui 2012–2013, työttömyys laahaa edelleen 12 prosentissa ja Kreikassa ja Espanjassa neljännes työvoimasta on työttömiä työnhakijoita. Nyt keväällä 2014 Euroopassa näkyy viimein valoa tunnelin päässä, mutta vertailun vuoksi todettakoon, että Yhdysvaltojen talous on ollut kasvu-uralla vuodesta 2010 lähtien. Taloudellinen todellisuus ei ole siis liikaa ohjannut komissiossa Rehnin tai Barroson toimintaa, mutta Kansainvälisen valuuttarahaston tutkimuksissa on jo myönnetty suuren kiristyksen epäonnistuminen.

Suuren kiristyksen yhteiskunnallisia vaikutuksia on kuitenkin vaikea tajuta pelkästään kansantalouden indikaattoreista tai numeroista käsin. Harakka kuvaakin kirjassaan myös kriisimaiden kurjistunutta yhteiskunnallista  todellisuutta. Kreikassa terveydenhuollosta säästäminen johti AIDS-epidemiaan, sillä narkomaaneille ei enää voitu tarjota puhtaita neuloja. Espanjassa nuorisotyöttömyyden yhteydessä puhutaan ”menetetystä sukupolvesta”. Portugalista on lähdetty etsimään parempaa elämää entisiin siirtomaihin kuten Brasiliaan, Angolaan ja Mosambikiin.

Euroalueen talouspolitiikan karmaisevista vaikutuksista huolimatta talouskomissaari Olli Rehn ei ole erityisen kiistanalainen hahmo suomalaisessa keskustelussa eikä europäättäjiä ole laitettu tilille todellisuuden ja lupausten ristiriidasta. Harakan mukaan me suomalaiset emme edes halua tietää, mitä kaikkea talouskuri on saanut aikaan Euroopassa. Suuren kiristyksen ja Saksan eurolinjan kannattajina olemme kuitenkin osavastuussa Etelä-Euroopan kriisimaiden rankasta sosiaalisesta todellisuudesta.

Harakan kirjassa vaihtoehtoja suurelle kiristykselle tarjoavat ennen muuta taloustieteen uuskeynesiläiset professorit kuten Paul De Grauwe ja Paul Krugman. Heitä voidaan pitää valtavirtaisen talouspolitiikan ”hyväksyttyinä toisinajattelijoina”. Asiat olisivat varmasti paremmin, jos komissiossa olisi kuunneltu De Grauwea ja Krugmania, mutta olisin kaivannut kirjaan myös jälkikeynesiläisten ja muiden uusklassisen paradigman ulkopuolelta ponnistavien ajattelijoiden näkemyksiä. Jälkikeynesiläinen Wynne Godley ennusti eurojärjestelmän institutionaaliset ongelmat jo vuoden 1992 artikkelissaan Maastricht and All That. Esimerkkejä löytyisi muitakin.

Harakka erittelee kirjassaan laajalti eurokriisin haitallisia vaikutuksia eurooppalaiseen demokratiaan. Talouspolitiikalla on epäonnistuneesti tavoiteltu markkinoiden luottamusta, ainoastaan sillä seurauksella että eurooppalaisten keskinäinen luottamus on rapautunut. Kriisimaiden vanhat kansanpuolueet ovat kriisissä ja Kreikassa äärioikeistolainen Kultainen aamunkoitto -puolue terrorisoi katuja.

Harakka korostaa myös Saksan ylikorostunutta valtaa Euroopassa demokraattisena ongelmana. Sen päätöksentekoa ohjaa näkemys tiukkoihin julkisen talouden sääntöihin nojaavasta sekä ortodoksiseen hintavakauden varjeluun keskittyvästä euroalueesta. Saksan valta näkyy myös talousongelmien tulkinnassa. Kriisimaiden krooniset vaihtotaseen alijäämät on koettu suuremmaksi ongelmaksi kuin Saksan vaihtotaseen ylijäämät. Se on sysännyt sopeutustaakan kriisimaille, vaikka epätasapaino-ongelmiin voitaisiin tarttua myös vahvistamalla kotimaista kysyntää Saksassa.

Teknokratiakin asettaa haasteen demokratialle. Komissiosta, EKP:sta ja IMF:stä koostuva ”Troikka” käyttää kriisimaissa poliittista valtaa ilman demokraattista mandaattia. Teknokraatit vaativat jäsenmailta syvälle meneviä ”rakenneuudistuksia” kuten minimipalkan, sosiaaliturvan ja irtisanomissuojan heikennyksiä. Virallisen EMU-doktriinin mukaan EKP:n pitää olla itsenäinen toimija. Nykyisellään ongelma on päinvastoin EKP:n astuminen jäsenmaiden politiikan varpaille. Pitäisikö keskuspankin itsenäisyyden sijasta varjella jäsenmaiden itsenäisyyttä teknokraattisesta EKP:stä?

Harakka esittää kirjansa lopuksi, että Saksan europolitiikan peesailu ja vuoden 2012 jälkeinen suuri kiristys eivät ole suomalaisten edun mukaista politiikkaa. Vallitseva linja on johtanut epäsuorasti Suomen vientimarkkinoiden tyrehtymiseen ja suoremmin sosiaaliseen katastrofiin Etelä-Euroopassa. Saksalaisesta rahaliitosta olisi siirryttävä eurooppalaiseen talousliittoon. Harakan hahmottelemassa talousliitossa harjoitettaisiin vastasyklisempää talouspolitiikkaa, vaadittaisiin ylijäämämaiden suurempaa sopeutusvastuuta ja suhtauduttaisiin suopeammin eurooppalaiseen yhteisvastuuseen.