Syntymäpäiviä ja muistojuhlia

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Presidentti Tarja Halonen täyttää jouluaattona 70 vuotta, jota on ehditty jo juhlia sekä seminaarein että kansalaispäivällisin. Helsinkikin keksi oivallisesti antaa Kallion friidulle lahjaksi nimikkopuiston kaupunginteatterin edustalta. Sinne sopii kevään tullen viritellä vaikka vappupiknikkiä.

Halonen itse puolestaan on huippuvedossa. Sen saattoi hiljattain kokea Kalevi Sorsa -säätiön seminaarissa, jossa hän alusti suvereenilla tyylillä demokratiasta ja sen tilasta, Suomessa sekä maailmalla. Näkemykset napsahtivat punnitusti kohdilleen yhdistäen periaatteellisia kysymyksiä ja pitkää käytännön kokemusta.

Sosiaalidemokraateille Halonen on valtava voimavara ja henkinen resurssi, joka antaa koko liikkeelle itsetuntoa sen ahdingon aikoina. Virkaan liittyvistä väännöistä vapautuneena hänessä on toisaalta taas sitä välitöntä Tarjaa, jonka koko kansa on parhaimmillaan tuntenut omakseen.

Niin kuin Mauno Koiviston. Jos hänen 90-vuotispäiväänsä vietettiin marraskuussa vähemmän näyttävästi, on kansakunnan kunnioitus häntä kohtaan sitäkin suurempi.

Joulun lapsi on myös Saksan entinen liittokansleri Helmut Schmidt, joka aatonaattona täyttää 95 vuotta. Eikä ikä estä ajattelu- ja analyysikykyä. Uusimman Die Zeitin kansikuvapoikana hän yhä neuvoo täyttä häkää, kuinka Saksan olisi aika rajoittaa suureksi paisunutta asevientiään.

Schmidt on kiertänyt ”jäähyväisvierailuilla” Euroopan maiden lisäksi aina Kiinaa ja Yhdysvaltoja myöten. Reilu viikko sitten oli vuorossa kenties kohteista tärkein, Venäjä. Hän moitti Moskovassa suorasukaisesti Euroopan unionin instituutioita, niin parlamentin kuin komission kyvyttömyyttä.

Valtiomiesten tasokin tuntuu hänestä laskeneen: ei löydy enää Winston Churchillin ja Charles de Gaullen vertaisia tekijöitä. Kohteliaana isäntänä Vladimir Putin ei ollut aivan samaa mieltä, vaan lisäsi listaan Willy Brandtin ja miksei kriittisen vieraan itsensäkin.

Ja todella, Schmidt nauttii Saksassa valtavaa arvostusta. Mielipidekyselyssä hänet valittiin hiljattain jopa liittotasavallan merkittävimmäksi kansleriksi, ohi Konrad Adenauerin, Brandtin ja Helmut Kohlin. Angela Merkelille ja Gerhard Schröderille ei kisassa riittänyt kuin hajaääniä.

Jos vastaava äänestys järjestettäisiin eurooppalaisittain kaikkien aikojen arvostetuimmasta sosialistijohtajasta, veikkaisin kuitenkin Brandtia ykkössijalle. Myös häntä on muistettu viime viikkoina runsaasti, sillä syntymästään tulee tänään kuluneeksi täydet 100 vuotta.

Brandtin elämä kertoo itsessään suuren osan Euroopan 1900-luvun historiaa. Myyjättären avioton lapsi Lyypekistä pakeni natsivaltaa Norjaan ja Ruotsiin, nousi sodan jälkeen maailmanpolitiikan polttopisteeseen Länsi-Berliinin pormestariksi, ennen kuin poliittinen ura urkeni Saksan liittokansleriksi asti.

Hänen nimeensä liitetty liennytyspolitiikka ylitti kylmän sodan jakolinjoja niin, että ensin tuli todellista sijaa rauhanomaiselle rinnakkaiselolle ja lopulta vapauttavalle ratkaisulle kahden leirin Eurooppaan. Historialla oli onneksi niin paljon kohtuullisuutta, että Brandt ehti ennen kuolemaansa kokea muurien murtumisen Saksojen, ihmisten ja aatteiden väliltä.

Der Spiegel nimitti omassa erikoisnumerossaan Brandtia ”sydänten kansleriksi”. Pelkät poliittiset ansiot eivät sellaiseen riitä, vaan siihen tarvitaan poikkeuksellista tunnedynamiikan tajua. Sellainen hetki koettiin 7. joulukuuta 1970, kun Brandt polvistui Varsovassa juutalaisgeton kapinan muistomerkillä.

Ikoniset kuvat tapahtumasta puhuvat nöyrtymyksen ja anteeksipyynnön kieltä. Samaa sovituksen henkeä on ollut ilmassa nyt, kun 95-vuotiaan Nelson Mandelan kuolema sai maailman muistamaan hänen yleisinhimillistä, vihan ja koston voittavaa perintöään.

Ikään kuin ihmiskunnalla olisi sittenkin toivoa.

Julkaistu 18.12.2013 Demokraatissa