Julkaistu Demokraatissa 30.9.2014

Television Teema-kanavalla on pyörinyt uusintana Timo Harakan ja Anna Kortelaisen vetämä mainio sarja 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa. Osuin katsomaan jaksoa, jossa käsiteltiin Väinö Linnan trilogiaa Täällä Pohjantähden alla.

Presidentti Tarja Halonen kommentoi ohjelmassa mahtieeposta oivaltavasti liittäen kansakunnan historiakuvaa omaan perhetaustaansa. Linna auttoi ymmärtämään vanhempia, mutta sukupolvikokemuksensa Kallion kasvatti katsoi tallentuneen läheisemmin Pirkko Saision teoksiin.

Pohjantähti henkilögallerioineen on suomalaisten laajasti rakastamaa kansallisomaisuutta. Oikealta laidalta tosin välillä puhistaan, kuinka vuoden 1918 (vapaus)sodasta on Linnan myötä vakiintunut liian punainen tulkinta. Saapa nähdä, minkälainen revisio odottaa satavuotismuistojen merkeissä.

Niin tai näin, kun poliitikoilta kysytään heihin suurimman vaikutuksen tehnyttä kirjaa, ainakin sosiaalidemokraattien osalta vastaus on lähes poikkeuksetta selvä. Eikä se ole iästä kiinni, vaan Koskelat ja Kivivuoret tuntuvat kestävän wanhoista tovereista demarinuoriin.

Stefan Löfven on muistellut, että parikymppisenä hän luki Ulf Lundellin muhkean esikoisromaanin Jack viisi kertaa peräkkäin. Seksiä, viinaa ja huumeita tarjoileva saaga sopii kyllä 1970-lukulaisten kulttikirjaksi, mutta huonommin Ruotsin sosiaalidemokraattien johtajan ja pääministerikandidaatin kulttuurimaun kärjeksi.

Dagens Nyheterin kyselyssä Löfven nimesikin suosikkikirjailijakseen Vilhelm Mobergin, jonka Maastamuuttajat tunnetaan hyvin myös Suomessa, jos ei muuten niin tv-sarjana, tai viimeksi ABBA-miesten musikaalista Kristina från Duvemåla. Tämän lähemmäksi Linnan asemaa ei taida Ruotsissa päästä.

”Kerro mitä luet, niin tiedän mitä olet”, tavattiin ennen sanoa, kun lukeminen kuului vielä itsestään selvästi osaksi jokamiehen ja -naisen perussivistystä. Ja kuuluuhan se vieläkin, kuten myös poliitikot hyvin tietävät.

Kirjalliset viittaukset eivät ole menettäneet merkitystään imagon luomisessa. Ruotsalaistutkijat Torbjörn Forslid ja Anders Ohlsson analysoivat kirjassaan Statsministerns sommarläsning, miksi esimerkiksi Fredrik Reinfeldtin sopi ilmoittautua Camilla Läckbergin dekkareiden ystäväksi.

Politiikan paradokseihin kuuluu, että elitististä leimaa pelkäävän oikeistojohtajan tulee hakea kansanomaisuutta, kun taas vasemmalla laidalla käy osoittaa intellektuaalista kapasiteettia. Tässä asetelmassa sosiaalidemokratia asettuu tyylillisesti ”mellansvenssonien” vanaveteen.

Lundell onkin saanut säilyttää näkyvästi kärkisijansa Löfvenin musiikkilistoilla, onhan Uffe ikoninen lauluntekijä, kansankodin oma Bruce Springsteen. Samalla aallolla surffasi jo Mona Sahlin parhaansa mukaan.

Lena Hennelin ja Lova Olssonin kirja Humlan som flyger tosin kertoo, kuinka Löfven toisinaan huudatti metalliliiton puheenjohtajan toimistossa suosikkimusiikkiaan jazzia. Etenkin, kun päätä piti tuulettaa Göran Perssonin kanssa koetun kipakan sananvaihdon päältä.

Tunnistan tuon jazzin terapeuttisen voiman, mutta Löfvenin tähän puoleen ei ikävä kyllä ole löytynyt enempää viittauksia. Populääri Lundell lienee lähempänä äänestäjää.

Halonen pohdiskeli vuonna 2007, minkälaiset mahtavat olla näytelmät ja romaanit, jotka kirjoitetaan meidän ajastamme: nyt pitää sitten löytyä ”nämä globalisaation kuvaajat”. Niitäkin suomalaisessa kirjallisuudessa on, mutta Linnaa ei kannata asettaa heille painoarvon mittapuuksi.

Elinvoimansa uudistamiseksi sosiaalidemokraattien niin kuin muidenkin soisi lukevan ja nostavan näitä teoksia. Täällä Pohjantähden alla säilyttää kyllä paikkansa kulttuurisessa kaanonissa, mutta sukupolvikokemusten täytyy kiinnittyä tuoreempaan tavaraan.

 

Blogikuva Mikko