
Talouskasvu on ja ei ole ekologisesti kestämätöntä – riippuu mistä talouskasvusta puhumme
BIOS-tutkimusyksikön ekonomisti Jussi Ahokas pohdiskelee tekstissään talouskasvun käsitettä ja siihen liittyviä väärinkäsityksiä. Talouden kokoa mitataan yleensä bruttokansantuotteella, joka ei ota huomioon muun muassa kasvun ekologisia reunaehtoja. Nykymuotoisen talouden laajeneva kasvu on haitallista ympäristölle, mutta tulevaisuuden muuttuneessa taloudessa kasvu voi olla kestävää. Ahokkaan mukaan nämä eri kasvun muodot olisi syytä erottaa toisistaan väärinkäsitysten välttämiseksi.
Talouskasvu ja sen tavoittelu ovat määrittäneet talouspoliittista keskustelua kaikkialla länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen. Jokseenkin kaikki yhteiskuntien kehitystä koskevat poliittiset keskustelut kiertyvät talouskasvun käsitteen ympärille.
Siitä huolimatta on usein vaikea saada otetta siitä, mitä keskustelijat oikeastaan talouskasvulla tarkoittavat. Esimerkiksi ekologisesti kestävästä kasvusta puhuttaessa maalitolpat liikkuvat, kun talouskasvu määritellään arkitodellisuudesta irrallaan olevalla tavalla. Pohdin tässä kirjoituksessa erilaisia talouskasvun määritelmiä ja pyrin avaamaan sitä kautta uusia näkökulmia talouskasvukeskusteluun.
Talouskasvun käsitteen löysä käyttö johtaa ohipuhumiseen
Kirjoitukseni yhtenä pontimena on Helsingin Sanomissa 3.11.2023 julkaistu taloustieteilijä Sixten Korkmanin haastattelu. Siinä hän kertoo saaneensa kovaa palautetta nuorelta, jonka mielestä talouskasvua tavoitteleva politiikka on mieletöntä hetkessä, jossa ”maailma on menossa päin helvettiä”. Ekologisesta kriisistä huolestunut nuori näki ristiriidan talouden materiaalisen kasvun ja maapallon kantokyvyn välillä.
Vaikka Korkman on myötämielinen nuoren huolelle, hän puolustaa talouskasvupolitiikkaa ja katsoo, että ilmastokriisi voidaan estää teknisen kehityksen avulla luopumatta kasvusta. Puolustuksen päätteeksi Korkman määrittelee talouskasvun poikkeuksellisella tavalla. Yleensä talouskasvulla tarkoitetaan tuotannossa käytetyn työpanoksen, pääoman tai tavaroiden ja palveluiden arvon lisääntymistä. Sen sijaan Korkman määrittelee talouskasvun ”tiedon kumuloitumisena”. Tällaista prosessia ei voida Korkmanin mukaan pysäyttää, ja vaikka voitaisiin, siinä ei olisi järkeä. Niinpä tämän määritelmän mukainen ”talouskasvu” on Korkmanin mukaan välttämättömyys.
Korkmanin määritelmä talouskasvulle on kutkuttava. Mieleeni nousee kysymys, olemmeko tähän asti ymmärtäneet ja sen vuoksi mitanneet talouskasvua väärin. Eihän esimerkiksi yleensä talouskasvun mittarina käytetty bruttokansantuote (BKT) suoraan mittaa asioita, joita arkikielellä kutsuisimme tiedoksi (avaan BKT:n myöhempänä tekstissä). Pitäisikö meidän siis vaihtaa talouskasvun mittari sellaiseksi, että tavoittaisimme sillä ”tiedon”?
BKT ei siis mittaa tiedon kumuloitumista, mutta tieto on osaltaan talouskasvun taustalla, sillä se mahdollistaa talouskasvua. Ihmiskunnalle vuosituhansien mittaan karttuneella tietämyksellä eri asioista on varmasti ollut suuri rooli taloudellisessa kehityksessä. Ihmisten tekniset, poliittiset ja sosiaaliset kyvyt ovat mahdollistaneet nykyisen talousjärjestelmän ja sen tuoman materiaalisen elintason. Taloustieteessä ajatellaankin usein, että pitkällä aikavälillä talouskasvu perustuu ennen kaikkea teknisen kehityksen ajamaan tuottavuuden kasvuun – mihin Korkman ehkä viittaakin ”tiedolla”.
Korkmanin ja hänen kanssaan keskustelleen nuoren pohdiskelu on hyvä esimerkki talouskasvun käsitteen monimerkityksellisyydestä. Talouskasvu voi ilmetä ja yhä ilmenee kestämättömänä materiaalisen kulutuksen lisääntyminä. Toisaalta kasvun voi pelkistää Korkmanin tapaan sen tärkeän taustatekijän, tiedon, kumuloitumiseksi.
Kasvu voi siis merkitä eri asioita, mikä johtaa ohipuhumiseen. Sen voi toisaalta nähdä nykyisen kaltaisen materiaan nojaavan talouden laajenemisena, joka on ekologisesti kestämätöntä. Toisaalta tällaiseen huoleen voidaan vastata, että talouskasvun ei tarvitse tapahtua juuri tällaisessa taloudessa, vaan laadultaan ehkä täysin toisenlaisessa, ekologisesti kestäväksi muuttuneessa taloudessa. Tällöin kyse onkin enemmän siitä, onko toisenlainen talous realistinen ja millä aikataululla. Tällöin puhutaan niin kutsutusta irtikytkennästä eli bruttokansantuotteen kasvun ja ympäristökuormituksen välisen kohtalonyhteyden katkaisemisesta.
Talouskasvukeskustelussa olisikin syytä vaatia tiukempaa käsitteiden käyttöä, jotta päästäisiin eroon ohipuhumisesta. Ensin pitäisi löytää yhteisymmärrys siitä, mitä talouskasvu on. Pyrin seuraavassa käsittelemään kahta mielestäni tärkeintä talouskasvukeskusteluun liittyvää ongelmaa, jotka ovat talouden määrittelyn vaikeus sekä talouden mittaamisen vaikeus. Ne olisi jokaisen talouskasvukeskusteluun osallistuvan ja sitä seuraavan hyvä tiedostaa.
Mitä on kasvu?
Tarkastelen tässä tekstissä kasvua rajattuna muutoskäsitteenä. Tarkoitan tällä sitä, että jotta jokin asia voisi kasvaa, sen pitää pysyä riittävän muuttumattomana. Kuulostaako vaikealta ajatukselta? Lähdetään avaamaan.
Ajatellaan aluksi vaikkapa puun kasvua. Puu on asettunut tiettyyn paikkaan, ja sen fysikaalis-kemiallinen koostumus pysyy jokseenkin muuttumattomana yli ajan, toki ympäröiviin olosuhteisiin mukautuen. Tästä syystä puun kasvu on kohtalaisen helppo käsite – jos puun latva on edellisvuotta korkeammalla, sen massa ja tilavuus ovat lisääntyneet ja sen juuret ovat aiempaa syvemmällä, voimme julistaa puun kasvaneen. Tällöin myös kasvun mittaaminen on suhteellisen yksinkertaista. Viime vuoden puu on pätevä vertailukohta tämän vuoden puulle tai puulle samassa paikassa 250 vuoden päästä lisääntyneine vuosirenkaineen.
Samalla tavalla voidaan käsitellä ja mitata ihmisen fysiologista kasvua, vaikka ihminen eroaa puusta monin tavoin. Silti voimme määritellä päälaen korkeuden nousun, sylivälin laajenemisen ja ehkä massankin lisääntymisen ihmisen fysiologisena kasvuna.
Puhumme kuitenkin usein myös toisenlaisesta kasvusta, kasvusta ihmisenä. Tällöin viittaamme yleisimmin ihmisen kykyyn pärjätä sosiaalisissa tilanteissa, hallita elämäänsä ja elää arvokasta elämää sosiaalisten normien mukaisesti. Sosiaalisen kasvun mittaaminen onkin jo vaikeampaa. Vaaditaan nimenomaan tietyn normin määrittämistä ihmisen käyttäytymiselle. Normin, johon yksilöiden käytöstä ja ajattelua sitten verrataan.
Tässä tullaan kasvun käsitteenkin kannalta keskeiseen ongelmaan: miksi tietty normi valitaan muutoksen vertailukohdaksi toisen sijasta? Käy nopeasti ilmi, että tällaisen inhimillisen kasvun määrittely on sosiaalinen konstruktio – siis ihmisten yhdessä sopima määritelmä, jota ei voi objektiivisesti ainakaan suoraan mitata. Jos vertailukohta olisi määritelty toisin, tietynlainen muutos ihmisessä saattaisikin olla kasvun sijaan surkastumista. Esimerkin tärkein opetus on, että mielekäs kasvun käsite edellyttää riittävän pysyvää vertailukohtaa, johon sitten tietyn yksilön tai yksikön muutosta peilataan.
Mikä on se talous, joka kasvaa?
Entä sitten talous? Voimmeko pitää taloutta riittävän muuttumattomana, jotta talouskasvun käsite voisi olla mielekäs? Mielestäni joudumme tässä selvästi suuremman haasteen eteen kuin puun kasvun tai ihmisen sosiaalisen kasvun kanssa.
Tietenkin paljon riippuu siitä, miten talous ylipäätänsä määritellään. Vaikka talous tuntuu arkikäytössä helpolta käsitteeltä, pyydettäessä sen määrittely ei ole välttämättä helppoa. Mieleen tulee ehkä termejä kuten tuotanto, vaihdanta, raha, resurssit, arvo, hinnat, palvelut, tavarat, hyödykkeet ja niin edelleen. Kuten Korkmanin mainitsema tieto, nämä toki liittyvät keskeisesti talouteen, mutta miten käyttäisimme niitä määritelläksemme talouden vedenpitävästi ja talouskasvun määrittelyn mahdollistaen?
Yleistyneen määritelmän mukaan talous on järjestelmä, jossa:
a) Tuotetaan erilaisia hyödykkeitä eli tavaroita ja palveluja;
b) vaihdetaan niitä rahaa maksuvälineenä käyttäen; ja
c) rahamääräisiä hintoja hyödykkeiden arvottamisessa käyttäen.
Talouskasvu on siis ainakin tämän järjestelmän laajentumista, mikä tarkoittaa käytännössä, että hyödykkeitä tuotetaan ja vaihdetaan enemmän kuin aiemmin. Näin huomaamme, että talouden ja talouskasvun määrittelyn kannalta keskeinen käsite on hyödyke.
Tilastokeskuksen antaman varsin yleisen määritelmän mukaan tulkiten hyödyke on aineellinen tai aineeton väline, joka tyydyttää ihmisen tarpeita. Huomaamme seuraavan tärkeän seikan: talous määritellään nyt tarpeiden ja niiden tyydytykseen johtavien välineiden tuotannon muuttuvaiseksi järjestelmäksi. Yhtä tärkeää kuin varsinaiset tuotetut tavarat ja palvelut, on myös ihmisten halu hankkia niitä tarpeidensa tyydyttämiseen.
Talous on siis määritelmällisesti muuttuvainen, mikä on olennaista varsinaisen ongelmamme, eli talouskasvun määrittelyn näkökulmasta. Ovatko taloudessamme tuottamamme hyödykkeet eli tavarat ja palvelut sekä niiden tarpeet riittävän muuttumattomia, jotta eri ajan talouksien vertailu kasvun tai kutistumisen näkökulmasta olisi mielekästä?
Ilmeiseltä vaikuttaa, että taloudessa eri aikoina tuotetut hyödykkeet eroavat merkittävästi toisistaan. Jos verrataan 1800-luvun lopun tavaroita, palveluita ja tarpeita tähän päivään, näemme laadullisesti hyvin erilaisia hyödykkeitä. Vaikka kutsuisimme monia palveluita ja tavaroita edelleen samoilla nimillä, niissä ei välttämättä ole sisällöllisesti juurikaan samaa.
Samat hyödykkeet voivat myös vastata eri tarpeeseen. Esimerkiksi hevoskärryajelu oli 1800-luvun lopussa pääasiallinen pidempien matkojen liikkumismuoto, kun se tänä päivänä on lähinnä viihteellinen vapaa-ajan palvelu. Eri aikojen talouksia ja niiden kokoa vertaillessamme, meidän pitääkin ottaa huomioon niiden laadun muutos ja se, mitä tarvetta ne kulloinkin tyydyttävät.
Nähdäkseni keskeisempi kysymys on tarpeiden muutoksen käsittely. Tarpeet ovat niin ikään muuttuvaisia, ja ne määräytyvät kulloinkin vallitsevissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa omanlaisikseen. Toki tietyt perustarpeet, kuten riittävä ravinnonsaanti, ovat melko pysyviä.
Esimerkiksi 1800-luvun lopulla valtaosalla ihmisistä tarpeet liikkua liittyivät pienempään elämänpiiriin: piti päästä lähiseudulle ostamaan ja myymään, osallistumaan uskonnollisiin rituaaleihin, matkaamaan kausityöhön ja niin edelleen. Nykyään taas liikkumisen tarve on paljon suurempi, kun elämänpiiri on suorastaan mullistunut 1800-luvun loppuun verrattuna. Samalla on luotu uudenlaisia liikkumisen tarpeita, kuten turismi.
Tietenkin myös liikkumisen tarpeentyydytyksen tavat ovat muuttuneet, kun käytössä on auto, lentokone ja pikajunat. Jos muut liikkumismuodot kävisivät yhtäkkiä mahdottomiksi, hevoskärryillä pitäisi nykytaloudessa vastata paljon suurempaan kysyntään kuin mitä oli edes mahdollista kuvitella sata vuotta sitten.
Tarpeiden historiallisen muutoksen kautta talouksien vertailusta tulee vaikeaa ja talouskasvun mittaamisesta haasteellista. Jotta pääsisimme mittaamaan talouden kasvua, täytyy olettaa, ettei edellä kuvattua muutosta tapahdu. Toinen vaihtoehto on sivuuttaa vertailussa tuotettujen hyödykkeiden ja niiden hankintaan johtavien tarpeiden eroavaisuudet.
Se, mitä on mitattu taloutena, on siis muuttunut historiallisesti paljonkin. Esimerkiksi usein kuultu väite, jonka mukaan talouskasvu voi jatkua ikuisesti, koska talous voi muuttua ekologisesti kestäväksi, avautuu varsin loogisena edellisen pohdintani kautta. Tällaisen väitteen esittäjä todennäköisesti ajattelee, että voimme löytää pätevän tavan mitata kasvua vertaamalla kahta hyvin erityyppistä ja hyödykekokonaisuuksiltaan erilaista taloutta – parhaassa tapauksessa yhdellä mittasuureella. Tämän jälkeen meidän tarvitsee vain katsoa kyseistä suuretta, mitata sen määrä eri aikojen talouksissa ja tehdä päätelmä talouden kasvusta tai supistumisesta. Tällöin on kuitenkin pakko sivuuttaa, mitä taloudessa tosiasiassa tuotetaan ja kulutetaan tai tarvitaan.
Tällaisessa ajattelussa on kyse eräänlaisesta kehäpäätelmästä. Talouskasvu irrotetaan kaikesta materiaalisesta tarkastelemalla vain abstraktia kasvun suuretta, jolloin ekologiset rajat on helppo sivuuttaa. Se tarjoaa avaimet ikuiseen kasvuun, jossa materiaalisesti vaatimatonkin talous voi olla rikkaampi eli tuottaa ainakin laskennallisesti kasvua eli ”suuremman hyvinvoinnin” kuin nykyinen.
Tällainen ajatusmalli ei ole olisi ongelmallinen, ellei sen johdattelisi meitä pois havaitsemasta niitä ongelmia, joita esimerkiksi tämän päivän ekologisesti kestämättömään talouteen liittyy. Samoin siihen voi johdatella Korkmanin ajatus, jonka mukaan talouskasvu on abstraktia tiedon kumuloitumista, kun tosiasiassa se on paljon muutakin.
Miten mittaamme taloutta ja talouskasvua?
On siis mahdollista ajatella, että talouskasvu on tiedon kumuloitumista tai tai koettua hyvinvointia. Oikeasti emme kuitenkaan mittaa talouden kokoa – ja siten talouskasvua – näillä suureilla. Sen sijaan mittaamme taloutta BKT:lla ja talouskasvua BKT:n muutoksella hetkestä toiseen.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tilastoviranomaiset kokoavat yhteen tiedot taloudellisista transaktioista eli ostoista ja myynneistä ja järjestävät ne kansainvälisesti hyväksyttyjen kansantalouden tilinpidon ohjeiden mukaisesti tilastokehikkoon. Siinä vuoden aikana tuotettujen ja myytyjen palveluiden sekä tavaroiden arvosta vähennetään niiden valmistukseen käytettyjen tavaroiden ja palveluiden arvo, jolloin päästään kansantalouden kokonaistuotoksesta sen vuotuiseen arvonlisäykseen eli jotakuinkin BKT:een. Lisäksi huomioidaan vielä muutamia pienempiä taloustoimia.
Varsinainen mitattu suure on siis nimellinen eli käypähintainen tuotannon markkina-arvo ja tuotannon kustannusten kautta laskettu arvo silloin, kun markkina-arvoa ei voida määrittää. Näin on usein julkisessa tuotannossa, joka luonnollisesti halutaan mukaan BKT-laskelmaan. Eri vuosien talouksien vertailemiseksi hintojen muutos pyritään siivoamaan pois tilastoista, koska taloudessa esiintyy lähes aina sellaista hintojen muutosta, joka ei liity kyseisen tavaran tai palvelun arvostuksen muutokseen. Tätä varten tarvitaan erilaisia inflaatiomittareita, joiden avulla BKT-luvuista pyritään tekemään reaalisia eli hinnoista puhdistettuja yli ajan.
Kun hintapuhdistus on tehty, BKT kertoo tavaroiden ja palveluiden määrän sekä laadun eli tilastokielellä volyymin muutoksesta. Toisin sanoen siitä hyvästä, jota olemme taloudessamme saaneet lisää tai jonka olemme menettäneet. Usein tämä reaalinen BKT vielä suhteutetaan väkiluvun muutokseen, sillä kasvavan väestön olosuhteissa reaalisen BKT:n kasvu on luonnollisesti helpompi saavuttaa kuin pienenevän. Tämä on lopulta se kasvun mittari, johon talouskeskusteluissa yleensä viitataan ja jonka nimiin talouspolitiikassa vannotaan.
Mitä BKT kertoo meille edellä käsitellyistä hyödykkeistä ja tarpeista? Koska BKT:n laadinnassa oletetaan, että tuotetut palvelut ja tavarat vastaavat ihmisten tarpeisiin, tarpeet otetaan laskennassa annettuna. Jos tarpeet yli ajan muuttuvat, näkyy se tuotanto- ja kysyntärakenteiden muutoksena. Näin ollen laskennassa oletetaan lopputuloksena saatavan BKT:n volyymin kuvaavan kuluttajien saamaa hyötyä, joka seuraa heidän tarpeidensa tyydytyksestä. Tämä oletus johtaa toiseen oletukseen siitä, että BKT ottaa huomioon eri aikakausien talouden laadullisen muutoksen ja tekee niiden vertailun mahdolliseksi.
BKT:n laskenta on harkinnanvaraista ja epätarkkaa
Ennen kuin esitän pääasiallisen kritiikkini BKT:n kautta tapahtuvalle talouskasvun mittaamiselle, on syytä mainita muita mittaria kohtaan usein esitettyjä kriittisiä huomioita. Ensimmäinen näistä on, että monien hyödykkeiden, erityisesti palveluiden, osalta laadun muutoksen huomioiminen oikeasti menee rankasti pieleen.
Uudet markkinoille tulevat palvelut voivat vastata täysin erilaisiin tarpeisiin kuin vanhat ja olla siksi kalliimpia, mutta silti niitä arvotetaan BKT-mittauksessa aiempien palveluiden tavoin. Toisin sanoen BKT-mittari jatkuvasti ja epäsymmetrisesti aliarvioi kasvua ja tulkitsee sen hintojen nousuksi. Mitä suurempia ovat rakenteelliset muutokset taloudessa, sitä todennäköisemmäksi tällaisen virheen mahdollisuus on yleensä nähty.
Toinen keskeinen kritiikki BKT-mittaamista kohtaan on, että siihen sisällytettävät tavarat ja palvelut on valikoitu harkinnanvaraisesti, ja merkittävä osa inhimillisestä tuotannosta sekä kulutuksesta on jätetty sen ulkopuolelle. Esimerkiksi kotityötä ja epäformaalia hoivaa ei sisällytetä viralliseen BKT-lukuun, vaikka valtava määrä tarpeentyydytystä tapahtuu näillä ”toimialoilla”.
Kolmanneksi on nostettu esiin se näkökulma, että BKT-mittari sivuuttaa monet ulkoisvaikutukset ja sisällyttää hyödykkeiksi asioita, jotka eivät ainakaan pidemmän päälle lisää ihmisten hyvinvointia. Tämä kritiikki koskee ennen kaikkea ympäristöhaittoja ja sosiaalisia ongelmia. Se on myös innostanut BKT:lle vaihtoehtoisten hyvinvoinnin mittareiden laadintaan.
Varteenotettavia kritiikkejä kaikki kolme. Ne korostavat osaltaan BKT-laskennan harkinnanvaraisuutta, subjektiivisuutta ja hataruutta talouden mittaamisessa. Jos laskennassa tehtäisiin erilaisia valintoja, tulokset voisivat erota toisistaan hyvinkin merkittävästi. Tällöin voitaisiin päätyä samasta todellisuuden taloudesta useaan eri BKT-lukuun ja sitä myöten erilaisiin talouskasvutulemiin.
Vaihtoehtoisten BKT-lukujen tuottaminen voisikin auttaa hahmottamaan BKT:n mittaamiseen liittyvää epävarmuutta ja estää siitä johtuvia väärinkäsityksiä. Ne ovat osaltaan voineet johtaa siihen, että BKT:lla mitatun talouskasvun merkitys yhteiskuntapoliittisena tavoitteena on ylikorostunut.
BKT ei erottele, onko kasvu haitallista vai hyödyllistä
BKT:n laskentaan liittyy siis valintoja, eikä se ole luonteeltaan tarkkaa. Nämä eivät silti ole mielestäni mittarin suurimmat ongelmat. Mikä sitten on kritiikkini kärki? Se liittyy talouden jäsennykseen ja määrittelyyn, johon BKT-laskenta perusteiltaan nojaa. Siinä talous ajatellaan ja sitä mitataan abstraktina järjestelmänä, jolloin sivuutetaan tuotannon ja talouksien laadulliset erot. Samalla jätetään huomioimatta merkittävä osa talousjärjestelmämme ydinelementeistä.
Periaatteessa BKT:n mittaaminen liittyy siihen, mitä tuotetaan ja mitä kulutetaan. Tosiasiassa kuitenkin laskennassa päädytään olettamaan, että kaikki tuotanto ja kulutus luovat yhtä ja samaa arvoa, koettua hyötyä tai hyvinvointia. Erityisesti silloin, kun tuotannon ja kulutuksen laadulla on merkitystä esimerkiksi ilmaston, ympäristön ja sosiaalisten ongelmien kannalta, tällainen tulema sivuuttaa monia todellisia yhteiskunnallisia haasteita.
BKT:n laskentaan liittyy siis sama ongelma kuin ylipäänsä talouskasvun määrittelyyn, jota avasin edellä. Nykymuotoisen talouden laajeneminen on ekologisesti kestämätöntä ja haitallista, mutta kasvua voi edeltää myös talouden muutos toisenlaiseksi, jolloin se ei välttämättä olisi tuhoisaa. BKT:n avulla tätä muutosta ei kuitenkaan voi havaita.
Keskustelu talouskasvusta olisi hedelmällisempää, jos nämä eri kasvun muodot erotettaisiin toisistaan. Voitaisiin puhua esimerkiksi kasvun sijaan nykymuotoisen talouden laajenevasta kasvusta ja uudenlaisen talouden muuttuvasta kasvusta. Silloin ekologisesta kriisistä huolissaan olevat voisivat olla yhtä mieltä, että nykyisten tuotanto- ja kulutusjärjestelmien sekä tämän hetken tarpeidemme mukaisen BKT:n pitäisi supistua. Samalla voitaisiin jakaa ajatus siitä, että talouden pitää muuttua kestäväksi ja siihen liittyvä BKT:n kasvu on suotavaa.
Tämä edellyttäisi sitä, että eri kasvun muodot – muuttuva ja laajeneva – pystyttäisiin erottamaan toisistaan. Siihen nykymuotoinen BKT ei taivu, eikä erottelu oikeastaan ole edes mahdollista. Siksi talouden uudistumista eli luonnonvarojen kestämättömän käytön ja kasvun irtikytkentää on mitattava muilla mittareilla.
Eron tekeminen on olennaista siksikin, että eri laatuiset kasvut tapahtuvat eri aikahorisonteissa. Talous muuttuu uudenlaiseksi hitaammin kuin nykymuotoista tuotantoa voidaan lisätä. Tuotanto- ja kulutusjärjestelmien muuttaminen on erittäin hidas prosessi. Yhteiskunnalliset polkuriippuvuudet, taloudelliset pullonkaulat ja resurssirajoitteet hidastavat talouden muutosta väistämättä.
On vaikea kuvitella nopeaa harppausta ympäristön ja ilmaston kannalta kestäviin järjestelmiin tilanteessa, jossa talousjärjestelmämme nojaa edelleen materiaan ja fossiilisiin polttoaineisiin. Voi myös olla, että ekologisen kriisin syvetessä ihmisten tarpeet ja kulutushalut muuttuvat nopeammin kuin mihin tuotantojärjestelmä pystyy sopeutumaan. Mikäli näin on, BKT:n on pakko laskea ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiselon saavuttamiseksi. Kuitenkin pidemmän päälle tuotantojärjestelmät todennäköisemmin sopeutuvat uusia tarpeita vastaaviksi. Silloin materiaalinen elintaso voi laskea nykyisestä, mutta koettu hyöty ja hyvinvointi voivat silti kasvaa myös BKT:lla mitaten.
Kuva: Martin Thomas / Flickr, CC BY 2.0 DEED