Talvivaaran opetukset

Aikanaan paljon toiveita ja sittemmin lähinnä turhautumista ja vihaa herättänyt Talvivaaran kaivoshanke rämpii kriisistä kriisiin. Todennäköisyys kaivosyhtiön selviytymiselle tai koko kaivoksen toiminnan jatkuvuudelle heikkenee koko ajan. Lasku kaivoksen aiheuttamille ympäristövahingoille on jatkuvasti kasvanut, tuotantokustannukset nousseet huomattavasti alkuvaiheen optimistisista arvioista, jalostustuotteiden markkinahinta pudonnut ja merkittävien sijoittajatahojen halu pääomittaa yhtiötä heikentynyt.

Vastuu kaivoksen taloudellisesta kannattavuudesta ja ympäristöllisestä kestävyydestä on kaivosyhtiöllä ja sen rahoittajilla. Syyllisten löytäminen ja rankaiseminen ei kuitenkaan paljon lämmitä kun konkurssin seurauksena ympäristötuhon siivoaminen jää veronmaksajien harteille. Siksi onkin syytä katsoa tulevaisuuteen ja pohtia miten jatkossa estetään tällaisten laskujen kaatuminen valtion niskaan.

Kaivokset ovat pitkäjänteistä bisnestä

Kaivokset, kuten muutkin luonnonvarahankkeet, ovat hyvin etupainoisia investointeja. Etupainoisia ovat myös ne ympäristövahingot, joita kaivoksesta aiheutuu perustettaessa ja louhintaa käynnistettäessä. Ympäristöystävällistä kaivosta ei ole olemassakaan, kuin korkeintaan suhteessa kilpaileviin kaivoksiin. Siksi riskien ja kustannusten etukäteisarviointi ja ennustettavuus on äärimmäisen tärkeää paitsi kaivosyhtiön ja sijoittajien, myös viranomaisten puolelta. Jälkikäteen siivoaminen ja virheellisten päätösten korjailu ei ole luonnonvara-aloilla vain kallista, vaan usein myös mahdotonta.

Luonnonvarahankkeet herättävät usein myös paljon huolta ja vastustusta paikallisväestön, kesäasukkaiden ja ympäristöjärjestöjen keskuudessa. Usein poliittinen paine kaivoksen rakentamisen estämiseksi, myönnetyn luvan peruuttamiseksi tai kaivoksen sulkemiseksi on kovaa. Maailmalta on esimerkkejä siitäkin, miten kansallisen tason toimintaluvat on jo myönnetty, mutta kaivoksen perustaminen tyssääkin kunnalliseen rakennuslupaan. (Defensor Legis, 2011)

Ennustettava ja johdonmukainen toiminta tepsii

Viranomaiskäytäntöjen ennustettavuus tarkoittaa tässä tapauksessa erityisesti sitä, että lupaprosessit ovat yhdenmukaisia ja ennustettavia riippumatta hakijasta. Myönnettyjen lupien tulee olla myös sisällöiltään vertailukelpoisia toisten vastaavien kanssa. Erityisen tärkeää järjestelmän toimivuuden kannalta on se, että lupaehtojen rikkomisen sanktioiden pitää olla ennustettavia ja suhteessa rikkomusten laatuun.

Jos käytännössä ainoa uskottava sanktio on kaivoksen sulkeminen, joka voi tapahtua tai olla tapahtumatta poliittisen harkinnan mukaan hyvin eri perustein, luottamuksen ja hyviin käytäntöihin kannustamisen sijaan järjestelmä houkuttelee uhkapelaamiseen ja korruptioon. Esimerkiksi kävisi vaikka kaksi rinnakkain laitettavaa tapausta, joista ensimmäisessä kaivoksella tapahtuu onnettomuus, jonka seurauksena vahingollisia aineita leviää ympäristöön ja kaivos suljetaan, mutta toisessa tapauksessa, jossa jätettä dumpataan tietoisesti pohjavesialueelle, kaivos saa jatkaa toimintaansa ”kansallisen edun” nimissä.

Johdonmukainen sanktiojärjestelmä, jossa eriasteisista laiminlyönneistä ja luparikkomuksista seuraa ennustettavissa oleva, tuntuva sanktio (sakko, korvausvelvoite) toimii tehokkaana pelotteena noudattaa tehtyjä sopimuksia. Poliittiselle paineelle ja pelille alttiit toimilupien purkuun tai kaivosalueen luonnonsuojelualueeksi julistamiseen tähtäävät prosessit eivät sitä tee. Ympäristölakeja ja kaivostoimintaan vaikuttavia säädöksiä, kuten ympäristöveroja valmisteltaessa pitää ottaa huomioon se, miten esimerkiksi elinkaarensa alkupäässä tai puolivälissä oleva kaivos kykenee sopeutumaan määräyksiin -ja mahdollisesti antaa niille erivapauksia uusien säädösten suhteen jos ne eivät ole ennustettavissa ja johtaisivat kohtuuttomiin vaikeuksiin.

Nollaverotuksen pitäminen oletuksena ei kuitenkaan voi olla terve lähtökohta kaivostoiminnalle, sen enempää kuin kehitysmaissa tehdyt sopimukset, joissa diktatoriset hallinnot antavat maansa luonnonvarat käytännössä ilmaiseksi pois. Valtiota tai kansakuntaa ei voida kohtuullisin perustein asettaa vastuuseen ei-demokraattisten hallitsijoiden sopimuksista tai yksittäisten virkamiesten lupauksista.

Poliittisen harkinnan aika on ajoissa

Poliittisen prosessin aika on silloin, kun päätetään onko kaivos tarkoituksenmukainen ylipäätään. Ylen MOT-ohjelman perusteella Pekka Perä vedätti niin sijoittajia kuin viranomaisiakin. Biokasaliuotuksen piti olla ekologisempi tapa tuottaa nikkeliä, ja sivutuotteina saataisiin myös uraania. Talvivaaran esiintymähän on niin köyhä, että perinteisin menetelmin sen louhiminen ei olisi kannattavaa. Nikkeli, samoin kuin Talvivaaran toinen sivutuote lyijy, on jalostamattomana vaarallisempi raskasmetalli ihmiselle kuin uraani, jonka erotteluluvan Talvivaara on menettänyt.

Poliitikkojen ja virkamiesten olisi siis pitänyt ratkaista seuraava yhtälö:

– Kaivoksista on aina ympäristöhaittoja, paikalliset asukkaat ja ympäristöjärjestöt vastustavat niitä yleensä aina.

– Kaivoksen päätuote on myrkyllinen raskasmetalli, yleisenä suosituksena on sen käytön vähentäminen, ei lisääminen.

– Kaivoksen louhintamenetelmä on kokeellinen, onnistuessaan merkittävästi vanhoja tapoja ekologisempi, mutta riskit ovat merkittävät. Halutaanko riski ottaa?

– Kaivoksen tulosennuste on äärimmäisen optimistinen. Se aikoo pyrkiä isompaan tuotannon määrään kuin mille on saamassa luvat.

Oma vastaukseni yhtälöön on, että lupaa Talvivaaran kaivokselle ei olisi koskaan kannattanut myöntää, koska loppuun asti tehdyssä harkinnassa potentiaaliset haitat väistämättä ylittäisivät potentiaaliset hyödyt. Auki jää se, olisiko biokasaliuotuksen kaltaista edistyksellistä kaivosteknologiaa voinut kehittää Suomessa ilman Talvivaaraa. Nyt sen maine on ainakin pilattu.