Tämä on Radio Saatana, vallankumous alkaa!

Kirjoja ja kuvia ”kirkuvan harmaasta” 1970-luvusta.

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

PERUSTILANNE: UUTTA KIRJASYKSYÄ pukkaa, vaikka minä tavaan vielä parin edellisen helmiä. Viimeksi kuittasin venyneeltä lukulistalta Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä, jonka moni on jo ehtinyt kehua. Onneksi se elää pidempään kuin syksystä jouluun.

Ehkä tässä riittää ihailla kirjailijan taitoa rakentaa ajankuvaa, joka ei jää laimeaksi yhdistelmäksi nostalgiaa ja tunnistustehtäviä. Esimerkiksi poliittinen maisema kesältä 1972 piirtyy kuin ohimennen aikuisten asenteista ja puheista. Ne jalostuvat hulvattomasi kliimaksiksi, kun pojannulikat pistävät pystyyn merirosvoradion ja saksivat siihen ohjelmaa C-kasettinauhoituksista:

”Tänään suorassa lähetyksessä ovat ajankohtaisista asioista keskustelemassa herra Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen ja Suomen Maaseudun Puolueen puheenjohtaja, kansanedustaja Veikko Vennamo.”

Melkein harmittaa, että tätä mahtiväittelyä ei päästä lähettämään Helsingin työväentalon graniittitornista, kun väliin kiilaa nyrkkeilijän näköinen vahtimestari TUL:n verkkaritakissa ja prässihousuissa. Asemakuulutus oli valmiiksi mietitty: Tämä on Radio Saatana, vallankumous alkaa!

 

GONZON RINNALLE RIPAUS GAGAA, kun tartun Maarit Tyrkön tarkkaan dokumentaatioon presidentin privaattipuolesta 1976–1981. Pieni piiri pyörii siellä hiihdon, kalastuksen ja terveyshuolien ympärillä, väliin syödään silakoita ja pottuja, tai poronturpaa.

Ei ole vaikea ymmärtää, millaisen ilon nuori ja toimelias, pyyteittä lojaali nainen on tuonut vanhan miehen arkeen. Entinen valtiatar Anita Hallama hahmottuu maailmanluokan syöjättärenä, ja Urkki nahjustelee siinä välissä kuin kuka tahansa kahden naisen loukussa.

Näkymät myyttisen vallan huipusta inhimillistyvät, kuten Kekkosen toivekin kuului, tulla kuvatuksi ihmisenä. Jotenkin lohdullista huomata, kuinka Suomessa elettiin samassa yhteiskunnassa ja yhtenäiskulttuurissa, proletaarista presidenttiin, vaikka eliitillä tietty oli resurssit omiin mukavuuksiinsa.

Tunne vahvistuu, kun Tyrkön kirjan innoittamana käyn katsastamassa remontoidun Tamminiemen. Sen tyylikirjo saa minut edelleen vaivautuneeksi, vaikka retroiluun tottunut silmä on nyt ehkä armollisempi kuin aikanaan ensikohtaamisessa. Keltaiseksi vuonna 1974 uusitun keittiön yleisilme on tuttu monesta mummolasta.

 

HISTORIAN PROFESSORI PAULI KETTUNEN on luonnehtinut 1970-lukua ”kirkuvan harmaaksi vuosikymmeneksi”, jota voi lähestyä hyvin erilaisina kertomuksina, niin kuin menneisyyttä aina. Yhdestä näkökulmasta korostuu suomettuminen, toisesta hyvinvointivaltion rakennustyö.

Niiden väleissä kipuiltiin suurta muuttoa ja murrosta. ”Näin mahotonta menoa en oo nähnyt missään”, kaiken kokenut työmies sanoo siirtotyömaalla Risto Jarvan elokuvassa Yhden miehen sota, joka taltioi tuoreeltaan Jalosen romaanin ajan Suomea. ”Nuoret miehet lähtevät ensimmäinen tili taskussa etelän junnaan…”

Tai Ruotsiin, kuten itsensä työllistänyt kauhakuormaaja, jonka päätössanoissa laivan kannelta on yhä yrittäjän uskoa: ”Ei Suomiesten elämä tähän lopu. Oppirahat on maksettu ja opittu mikä on pelin henki. Ensin kerätään työllä vähän ruunuja, opetellaan ruottin kieli, ja sitten vaikka englanti. Nyt vasta me ruvetaan tekee totta tästä kaikesta.”

Siinä kiteytyy niin pellonraivaajapolvien kuin nykyisten start up -slushien eetos.

 

Julkaistu Demokraatissa 8.9.2016.