Tannerheimin ritari

Kirjoittaja Hildur Boldt Hildur Boldt

Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa oli Väinö Tannerin syntymäpäivänä 12. maaliskuuta koolla seurakuntaa hänen nimeään kantavan säätiön seminaarissa. Lasse Lehtinen alusti, ja minulla oli kunnia kommentoida sekä osallistua keskusteluun.

Tilaisuuteen valmistautumista varjosti ja stimuloi se, että edellisenä päivänä oli saatu uutinen Max Jakobsonin kuolemasta. En voinut olla pohdiskelematta kosketuskohtia näiden kahden miehen välillä, niin eri sukupolvia kuin he yli 40 vuoden ikäerolla edustivatkin.

Aikanaan oli ollut pieni uutinen, kun Jakobson paljasti äänestäneensä 1950-luvun vaaleissa juuri Tanneria. Tärkeämpi yhteys löytyy siitä, että he kirjoittivat talvisodasta vaikutusvaltaiset tulkinnat, jotka levisivät myös kansainvälisesti.

Tannerin ulkoministerimuistelmat ilmestyivät englanniksi vuonna 1957 ja Jakobsonin Diplomaattien talvisota neljä vuotta myöhemmin. Ne lienevät yhä maailmalla eniten siteerattuja teoksia aiheesta.

Näissä merkeissä miehet myös tapasivat ensimmäisen kerran. Jakobsonin mukaan Tanner oli ”suorastaan liikuttavan kiitollinen siitä, että olin kirjassani osoittanut hänen olleen talvisotaa edeltäneissä ratkaisuissa kaikessa olennaisessa Paasikiven kanssa samoilla linjoilla ja sodan sytyttyä toimineen johdonmukaisesti rauhan aikaansaamiseksi”.

Niin ansiokkaita teoksia kuin Jakobson myöhemmin kirjoittikin, Diplomaattien talvisota taitaa olla hänen parhaansa. Siitä löytyy muun muassa naseva kiteytys siitä, kuinka Neuvostoliiton vaalima myytti Sota-Tannerista syntyi heti marras-joulukuun taitteessa 1939:
”Molotov ei enää ajatellut Tanneria ulkoministerinä, vaan työväenjohtajana, ja työväenjohtajana hän oli vaarallisempi kuin ulkoministerinä. Sillä Moskova oli antautunut Tannerin kanssa köydenvetoon Suomen työväen sielusta.”

Neuvostopropaganda alkoi elämöidä Tannerin-Mannerheimin leirin herrojen muodostamasta sotaprovokaattorien koplasta. Siihen ei tarvittu enää kuin pieni jalostusaste, niin päästiin käsitteeseen Tannerheimista.

Myöhemmin se kuulosti myös sopivan saksalaiselta. Jatkosodan lentolehtisistä löytyy sellainenkin piirros, jossa Tanner tarjoilee Hitlerille suomalaissotilaan päätä ja sommelier Mannerheim on valmis kaatamaan palanpainikkeeksi Suomen kansan verta.

Mannerheimin merkitystä Suomen sotarintaman ylläpitäjänä tuskin kiistää kukaan. Omalla tavallaan sen tunnusti Stalinkin, kun hyväksyi marskille koskemattomuuden ja takuumiehen roolin siirryttäessä sodasta rauhaan.

Jos kotirintaman kestävyydelle nimeää vastaavasti yhden avainhahmon, niin se on eittämättä Tanner. Sen ymmärsivät saksalaisetkin. Goebbelsin päiväkirja kertoo, että käytyään Suomessa marsalkan syntymäpäivillä Hitler puhui Berliinissä tästä sosiaalidemokraatista erittäin myönteisesti.

Moiset kehut merkitsivät sodan jälkeen melkeinpä kuoleman suudelmaa. Toisaalta sama mies oli ollut osaltaan estämässä, ettei Suomen juutalaisia luovutettu Saksaan. Kannaksella tykistössä palvellut nuori Jakobsonkin lähetettiin Auschwitzin sijaan upseerikouluun.

Kesällä 1944 Tannerheim-linjan tuplapuolustus oli sortua, mutta lopulta se kesti kuin kestikin molempiin suuntiin, niin Neuvostoliittoon kuin natsi-Saksaan päin.

Max Jakobsonin taitavuutta kuvastaa se, että hän teki tällaisilta taustoilta niin loistavan karriäärin Urho Kekkosen puolueettomuuspolitiikan selittäjänä ja puolustajana. Kansainvälisen politiikan analyytikkona hän päihitti rutiinisuorituksellakin useimmat jäljittelijänsä.

Tannerheimin ritariksi Jakobson lyötiin viimeistään vuonna 2000, kun hänet palkittiin elinikäisellä jäsenyydellä Tanner-akatemiassa. Harvoille osuva kunnianosoitus osui siinä harvinaisen oikeaan.

Kolumni on julkaistu 27.3.2013 Demokraatissa.