Tapaus vapaakauppa ja välimiesmenettelyn mörkö

EU:n ja Yhdysvaltojen välinen vapaakauppasopimus nousi pitkän hiljaisuuden jälkeen otsikoihin, pääosin The Guardianissa julkaistun George Monbiot’n kolumnin ansiosta. Artikkelissa varoitettiin sopimuksiin sisältyvästä investointisuojasta, jonka tulkinta Yhdysvaltojen aiemmissa vapaakauppasopimuksissa on johtanut merkittäviin haittoihin esim. ympäristö-, työ- ja terveyslainsäädännön luomiselle ja voimaan saattamiselle. Kiistat kerrottiin ratkaistavan valtioiden kontrollin ulkopuolelle jäävissä ”yritystuomioistuimissa”. Joissa Monbiot’n mukaan suurpääomaan sidoksissa olevat juristit tehtailevat kapitalisteille mieluisia tuomioita. ”Vapaakauppasopimus tekee vasemmistopolitiikasta laitonta” oli kolumnin loppukaneetti.

Keskeisiä kysymyksiä sopimuksen kannalta ovat etenkin Yhdysvaltojen ja EU:n hyvin erilaiset kemikaali- ja ympäristöturvallisuusmääräykset, joiden karkea ero on se, että Yhdysvalloissa pitää osoittaa jokin haitta ennen kiellon langettamista, kun taas EU:ssa pitää osoittaa aineen tai toiminnan haitattomuus ennen käyttöluvan antamista. Muita eroavaisuuksia löytyy kuluttajansuojamääräyksistä ja ammattijärjestöjen oikeuksista. Yhdysvalloissa on myös ulotettu enemmän kilpailua ja yksityisiä toimijoita aloille, jotka Euroopassa ovat joko vahvasti säädeltyjä tai julkisen vallan monopoleja.

Vapaakauppasopimusta on valmisteltu pitkälti poissa julkisuudesta. FEPSin ja Kalevi Sorsa -säätiön tutkimus- ja politiikkapäivässä puhuneen Susan Georgen mukaan joissain piireissä jo vuosia. Kun avoimuuden puutteeseen yhdistyy se, että sopimukseen on suunniteltu vasemmistolaisten ajattelijoiden mielestä yhtiövaltaa pönkittäviä klausuuleita, eivät epäluulot ainakaan hälvene. Kenties tämä osaltaan vahvistaa professori Teivo Teivaisen ajatusta siitä, että kun yritykset haluavat pääsyn julkiselle vallalle kuuluviksi mielletyille sektoreille tai mahdollisuutta vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon esim. oikeudellisten normien määrittelyn kautta, voimistuvat niihin kohdistuvat vaatimukset avoimuudesta ja demokraattisuudesta.

Kritiikki on oikeaa, mutta kohde väärä

Investointisuojasta tai välimiesmenettelystä kuitenkaan harvalla on ollut tietoa. Ei minullakaan. Yritysten välisiä välimiesoikeustapauksia hoitava liikejuristi kuitenkin valisti minua kertomalla kyseisen oikeudenkäyttömuodon periaatteista ja luetuttamalla oikeustieteellisen artikkelin investointisuojasta (Talus, Defensor Legis 2/2013). Kritiikin kohteena pitäisi olla sopimuksen sisältö ja valmistelun tapa, sekä niissä tehty investoinnin määritelmä. Ei niinkään investointisuoja tai investointiriidan ratkaisumenettely sinällään.

Yritysten välisissä riitatapauksissa välimiesmenettely on normi, eikä ratkaisuja yleensä lähdetä hakemaan yleisistä tuomioistuimista. Tämä johtuu siitä, ettei tuomioistuinjuristeilla lähtökohtaisesti ole käsiteltävän alan erityisosaamista, jota monimutkaisten sopimusten ja etenkin valtion rajat ylittävissä tapauksissa tulevien kansainvälisten käytäntöjen tulkinnassa tarvitaan. Tämä puutteellinen osaaminen johtaakin helposti pitkiksi venyviin oikeusprosesseihin asiantuntija- ja todistajakuulemisineen ja lisää todennäköisyyttä siitä, että tuomiosta valitetaan ylempiin oikeusasteisiin, mikä pitkittää prosessia entisestään.

On kuitenkin totta, että puhuttaessa valtion ja investoijan välisestä kiistasta kysymys ei ole useimmiten puhtaasti taloudellinen tai kilpailuoikeudellinen. Monbiot’n kolumnissa mainituissa tapauksissa asiaan liittyi vahvasti ympäristölainsäädännöllisiä, kansanterveydellisiä tai työsuojelullisia kysymyksiä, joissa investointikiistatapauksia oli pyritty nostamaan liiketoiminnalle haitallisiksi väitetyistä lakihankkeista tai viranomaismääräyksistä.

Jotta välimiesoikeuden menettely tällaisissa kiistoissa olisi tasapainoista ja ottaisi täysimääräisesti huomioon esimerkiksi ympäristölliset, terveydelliset tai työsuojelunäkökohdat, tulisi niihin sisällyttää myös näiden oikeusalojen asiantuntijoita tasapainoisessa suhteessa. Vaikka ympäristöllisiä tai kansalaisten oikeuksiin liittyviä normeja olisi sopimuksissa määritelty, niiden rikkomisesta tai noudattamatta jättämisestä (esim. ammatillisen järjestäytymisoikeuden rajoittaminen) ei yleensä ole määritelty sanktioita.

Välimiesoikeus tekee aina päätöksensä suhteessa niihin velvoitteisiin ja kriteereihin joihin valtiot ovat keskinäisissä kauppasopimuksissaan sitoutuneet. Jos tuollaisissa sopimuksissa investointi on määritetty löyhästi tai suojaamaan potentiaalisia investointeja, kuten rakentamattomia malmiesiintymiä aina ennustettuun tuottoonsa asti, on yhtä turha syyttää oikeutta tämän mukaisten tuomioiden antamisesta kuin peiliä naaman vinoudesta. Asiantuntijoiden lisäksi tarvitaan siis myös oikeudellisesti yhtä sitovia sopimuspykäliä.

Sopimuksia on mahdollista parantaa

On sopijapuolten välinen asia huolehtia siitä, että esimerkiksi julkisten hyvinvointipalveluiden tuotanto, kansallisesti strategiset alat (tai EU:n yleishyödyllisiksi määritetyt monopolit) jätetään markkinoiden avaamisen ulkopuolelle kategorisesti. Nykysopimuksissa usein on mainittava erikseen jokainen ala, jolle kilpailua ei haluta ulottaa.

Jotta sopimusten sisältöihin voidaan saada parannuksia, ei vapaakauppaneuvotteluiden hoitaminen pelkästään virkamiesten ja yrityslobbareiden kesken voi jatkua. Mukaan on otettava kansalaisjärjestöt ja ammattiliitot, jotka kykenevät huolehtimaan siitä, etteivät sopimukset vaaranna työntekijöiden ja kuluttajien oikeuksia tai kestävää ympäristöpolitiikkaa. Tätä on vaatinut muun muassa Euroopan Metalliliitto. (EMF, 2011) Käytännössä nykysopimus pitäisi romuttaa ja palata lähtöruutuun täysin toisella asenteella avoimuuden ja lähtökohtien suhteen.

Kategorinen vapaakauppasopimusten vastustaminen (jonka esimerkiksi Vasemmistoliitto on kirjannut EU-vaaliohjelmaansa) ei  kuitenkaan edistä mitään hyvää tavoitetta, eikä todennäköisesti kykene estämään faktisesti vapautuneen kaupan sääntelyä. Jos rakentavia vaatimuksia ei ole, tulee vain jätetyksi päätöksenteon ulkopuolelle. Mieluummin voisi kuitenkin puhua vaikkapa ”Taloudellisen toiminnan puitesopimuksesta”, jossa voitaisiin ottaa huomioon muitakin seikkoja kuin markkinarajoitusten mahdollisimman tehokas purkaminen.