Mikko Majander

Tarvitseeko punavihreä Suomi punavihreän presidentin?

Presidentinvaali on paitsi henkilö- myös symbolivaali, joka heijastelee kansakunnan syvempiä sieluntiloja ja poliittista hegemoniaa.

· Mikko Majander

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

”Porvarillinen suomi tarvitsee 24 vuoden jälkeen jälleen porvarillisen presidentin!” Näin kuului keskeinen argumentti, kun Ben Zyskowicz, Arto Merisalo ja kumppanit keräsivät vuoden 2006 presidentinvaalien alla varoja Sauli Niinistön kampanjaan ja Kokoomuksen kassaan.

Vetoomus sai vastakaikua, ja rahaa tulvi Jarmo Korhosen mukaan (Maan tapa, 2015) ovista ja ikkunoista. Samaan aikaan Niinistöä markkinoitiin julkisuuteen työväen presidenttinä vakuuttaen, että ”vastakkainasettelun aika on ohi”.

Melkoinen hybridimalli osoittautui menestykseksi, josta vain kirsikka jäi kakun päältä puuttumaan. Kokoomus onnistui kääntämään presidenttikysymyksen symbolivaaliksi, joka heijasteli kansakunnan syvempää sieluntilaa.

Vaalien toisesta kierroksesta tuli tiukka, vaikka istuvan presidentin Tarja Halosen henkilökohtaiset kannatusluvut olivat olleet huippukorkeat. Ne riittivät niukin naukin vielä toiselle kaudelle, mutta poliittinen hegemonia kallistui Suomessa vääjäämättä vasemmalta puolelta kuvitteellista keskiviivaa oikealle.

Istuvan presidentin asemaa on vaikea horjuttaa, mutta ei mahdotonta. Se edellyttää kuitenkin henkilönä uskottavaa haastajaa, jota kantaa ajan henkeen sopivat yhteiskunnalliset virtaukset. Suoran kansanvaalin oloissa ei mikään puolueiden välinen diili yksinään riitä.

Kommentaattorit ovat odottaneet ja kilpailevat ehdokkaat toivoneet Sauli Niinistön ylivoiman sulamista, kunhan kampanjat pääsevät vauhtiin ja ratkaisujen aika lähestyy. Aikaisempiin kokemuksiin viitaten sitä on pidetty jos ei luonnon niin politiikan lakina.

Näistä ennakoinneista on puuttunut analyysi siitä, mihin asialliseen elementtiin tai äänestäjälle samastumispintaa tarjoavaan mielikuvaan asetelmien tasoittuminen tällä kertaa nojaisi. Aivan ensimmäiseksi täytyisi haastajien omista riveistä löytyä riittävästi uskoa ja uskallusta.

En tiedä, liikkuuko missään kirjeitä tai sähköposteja, joissa hehkutettaisiin punavihreän Suomen tarvitsevan punavihreän presidentin. Ehkä vaalihistoriaa voisi tulkita niinkin, että sellaista tunnetta pitäisi jossakin vaiheessa alkaa herätellä, jos mielii vastaisuudessa taittaa poliittisen hegemonian suuntaa.

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter