Teknokraattisen, populistisen ja salaliittoteoreettisen politiikkapuheen konfliktit kuntavaalikeväänä

Koronakriisi on kiihdyttänyt suomalaisen poliittisen keskustelun polarisoitumista. Teknokraattisen ja populistisen politiikkapuheen rinnalle on noussut voimistuva salaliittoteoreettinen liikehdintä, joka saa käyttövoimansa ekstremismistä ja järjestelmänvastaisuudesta. Kalevi Sorsa -säätiön blogivieras, tutkija Niko Pyrhönen Helsingin yliopistosta, analysoi tilannetta kuntavaalien alla.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Kuntavaaleilla on jo pitkään ollut rooli eräänlaisena välitilinpäätöksenä, jonka puitteissa suomalaiset voivat antaa palautetta hallituksen ja eduskunnan suoriutumisesta. Tämän kevään aikana on silti ollut valitettavan helppo huomata, että kuntavaalien alla käytävä julkinen keskustelu käsittelee pääsääntöisesti tyystin muita poliittisia kysymyksiä kuin sellaisia, joihin voidaan kuntatasolla vaikuttaa. Vaaliväittelyissä ja blogikirjoituksissa juuri sellaiset konkreettiset kuntalaisiin vaikuttavat kysymykset kuten kaavoitus, asuntorakentaminen, julkiset palvelut ja varhaiskasvatus ovat joutuneet lapsipuolen asemaan suhteessa kansallisella ja EU-tasolla tehtävään politiikkaan.

Osaltaan tämän vuoden kuntavaalien roolia ”välivaalina” selittää koronapandemiaan liittyvät rajoitukset ja EU:n elpymispaketti, joista tehtävät kaikkiin suomalaisiin merkittävästi vaikuttavat päätökset ajoittuvat suoraan vaalien alle. Vaikka kuntatason päättäjät eivät näistä ratkaisuista voikaan olla vastuussa, heidän edustamansa puolueet ovat. Tässä mielessä voidaan ajatella, että vaikuttaminen puolueiden poliittiseen agendaan kansallisella ja eurooppalaisella tasolla on yksi validi peruste kansalaisten äänestyspäätökselle myös kuntavaaleissa.

Journalistinen media määrittelee agendaa

Kansalaisten äänestämistä koskevat prioriteetit kuntavaaleissa eivät kuitenkaan synny tyhjiössä, vaan perustuvat huomattavalta osin journalistisen median asettamaan agendaan. Kun huomiotalouden kieliä näppäilevät uutisotsikot eivät käsittele kuntatason kysymyksiä, ne eivät ole myöskään kansalaisten mielessä päällimmäisinä. Tämän seurauksena myös johtavat poliitikot, niin hallitus- kuin oppositiopuolueissa, käsittelevät nyt mielellään kuntapolitiikan ulkopuolisia teemoja.

Yksittäisten kuntien kannalta olennaisimmat kysymykset eivät tyypillisesti ole olleet erityisen seksikkäitä käsitellä varsinkaan journalistisen median suurimmissa julkaisuissa, eikä siksi ole kovin yllättävää, etteivät vuoden 2021 kuntavaalit muodosta tässä suhteessa poikkeusta – etenkään keskellä pandemiaa. Merkittävämpi ero näiden ja edellisten kuntavaalien välillä onkin vaalinaluskeskustelujen polarisoituminen, sekä vahvasti tunnepohjaisten ulostulojen asiasisällön kustannuksella saama huomio. Tämä puolestaan ei ole pelkästään seurausta suurten kansallisten kysymysten käsittelystä, vaan pikemminkin yksi lisäsyy sille, miksi näitä rokote-, rajoite, ja EU-asioita käsitellään teknisempien kuntatason kysymysten sijaan. Kuten viimeisen parin kuukauden aikana Helsingissä järjestettyjen mielenosoitusten uutisointi osoittaa, näistä aiheista saadaan aikaan raivokasta, leiriytynyttä ja epäsymmetristä keskustelua, joka helposti kaappaa suuren yleisön huomion, ja painottaa ennemmin puolen valitsemista kuin ongelmien ratkaisemista.

Salaliittoteoreettisen liikehdinnän nousu korona-Suomessa

Koronapandemia näyttää toimineen eräänlaisena katalyyttina ekstremistiselle politiikkapuheelle, niin Suomessa kuin maailmalla. Pandemiaan liittyvät todelliset terveysturvallisuuden uhkat yhdistettynä valtioiden mittaviin rajoitustoimiin tarjoavat loputonta raakamateriaalia salaliittoteorioille ja niihin kytkeytyvälle aktivismille.

Pelkästään Helsingissä maaliskuun 20. päivä Senaatintorilla järjestetty Vapauden puolesta -mielenosoitus keräsi rajoituksista huolimatta noin 500 osallistujaa, huhtikuun 10. päivän ”Pienin askelin, suurin tööttäyksin -suurkulkue” keräsi Narinkkatorille kolmisen sataa henkilöä, ja vappupäivänä koronarajoituksia vastustava ”suurkulkue” Finlandia-talolle suunnilleen saman verran väkeä.

Jokaista kolmea mielenilmausta yhdistivät samat uhkakuvat: koronarajoitusten aiheuttama yksilötason vapauden menetys, koronarokotteeseen liittyvät terveysriskit sekä Suomen itsenäisyyttä ja suvereniteettia väitetysti uhkaava EU:n elpymispaketti. Vaikka kaikki mielenosoitukset uutisoitiin isosti varsinkin somessa ja vastamedian julkaisuissa, varsinaista vuoropuhelua koskien esitettyjä huolenaiheita ei syntynyt. Journalistisen median puolella uutisarvoista oli lähinnä mielenosoittamisen aiheuttamat riskit viruksen leviämisen kannalta, kun taas vastamedia keskittyi toimimaan kritiikittömästi mielenosoittajien ilmeisen perusteettomien, asiantuntijatiedon vastaisten väittämien äänitorvena.

On mielenkiintoista ja samalla huolestuttavaa, kuinka järjestelmänvastaista, jopa salaliittoteoreettista aktivismia on käsitelty journalistisessa mediassa kuluneen vuoden aikana. Koska nämä aktivistit eivät tyypillisesti ole halunneet esiintyä journalistisessa mediassa, varsinkaan omilla nimillään ja kasvoillaan, he eivät varsinaisesti itse osallistu käynnissä olevaan julkiseen keskusteluun väittämineen. Sen sijaan radikaalioikeisto – niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa – on asemoitunut edustamaan koronarajoitus-, rokote-, ja EU-vastaista ruohonjuuritason liikehdintää mediassa ja poliittisella areenalla.

Populistinen politiikkapuhe ottaa hyödyn irti salaliittoteorioista

Salaliittoteoreettista aktivismia jäsentää logiikka, jossa merkittävät ruohonjuuritason ryhmittymät kuratoivat valtavan määrän sisältöjä meemeiksi, blogeiksi, iskulauseiksi ja tarinankaariksi. Vaikka monet ruohonjuuritasolla ovat siinä mielessä tosiuskovaisia, että uskovat esittämiinsä väittämiin kirjaimellisesti, heitä kuntavaaleissa edustamaan tarjoutuneet poliitikot suhtautuvat väittämiin paljon varovaisemmin. Suomen puoluekentällä erityisesti perussuomalaiset on omaksunut tämän roolin. Poimimalla poliittisesti tarkoituksenmukaisimmat väittämät, ja pukemalla ne asiallisemman poliittisen argumentaation kaapuun, radikaalioikeisto valjastaa salaliittoteoreettista aktivismia oman poliittisen mobilisaationsa välineiksi. Näin radikaalioikeisto säilyttää mahdollisuuden irtisanoutua ”liian radikaaleista” väittämistä, mikäli ne uhkaavat muodostua painolastiksi oman kannattajakunnan uurnille houkuttelun kannalta.

Populistisen ja ekstremistisen politiikkapuheen välillä vallitsee molempia hyödyttävä kytkös. Yhtäältä radikaalioikeistolainen populismi tarjoaa hiljaista ymmärrystä ekstremistiselle puheelle, toisaalta ekstremistinen puhe saa uskottavuutta, kun populistiset poliittiset toimijat lainaavat salaliittoteoreetikoiden ideoita.

Radikaalioikeisto ei valitettavasti ole usein kokenut tarvetta irtisanoutua ekstremismistä. Ano Turtiaisen erottaminen perussuomalaisista oli ennemminkin poikkeus kuin tyypillinen käytäntö. Osaltaan tämä johtuu siitä, että journalistinen media ja useimmat poliitikot keskittyvät paheksumaan väittämiä ja moittimaan niiden esittäjien vastuuttomuutta. Vaikka tämä onkin sinänsä aiheellista, näin toimimalla on käytännössä mahdotonta vaikuttaa niihin äänestäjiin, jotka ovat taipuvaisia uskomaan niitä argumentteja, jotka ovat radikaalioikeistolle ja salaliittoteoreetikoille yhteisiä: että valtavirtainen media valehtelee ja tarkoituksellisesti vääristelee totuutta, että tutkijoille ja muille asiantuntijoille maksetaan ”virallisen totuuden” mukaisten tulosten esittelystä ja lausuntojen antamisesta, ja että muun yleisön kritiikki on laumasieluisuuden ja aivopesun tuottamaa moralistista ”hyvesignalointia”.

Teknokraattinen politiikkapuhe paheksuu ja vaikenee

Ottaen huomioon, että näin ajattelevia ihmisiä on viimeisimpien gallupien mukaan noin viidennes äänestäjistä, mikseivät poliitikot aseta omaa vaikutusvaltaansa peliin perättömien väitteiden kumoamiseksi, vaan puhuttelevat suurta yleisöä lähinnä tuomitsemalla perättömien ulostulojen esittämisen ja esittäjät?

Optimistisin tulkinta lähtee siitä, että näin voidaan taistella niin kutsuttua median tasapuolisuusharhaa vastaan. Ja on toki selvää, että laadukasta keskustelua ei synny asettamalla hopeavesihoitajat ja virologian professorit A-studion sohvalle keskustelemaan siitä, kuinka koronaa vastaan tulisi taistella. Valtavirtaa edustava teknokraattinen politiikkapuhe onkin yllättävän hiljaa salaliittoteorioiden ja ekstremismin edessä. Sen sijaan, että perättömiä väittämiä kumottaisiin, teknokraattinen toimintamalli pyrkii vaikenemaan ekstremismin kuoliaaksi.

Ongelmana tämän retorisen strategian kannalta on kuitenkin se tosiasia, että tälläkin hetkellä tiede-, tutkimus- ja auktoriteettivastaiset puheenvuorot leviävät tehokkaasti paitsi sosiaalisessa mediassa ja vastamedian julkaisuissa, myös journalistisessa mediassa, varsinkin tabloid- ja iltapäivälehdissä. Esimerkiksi toukokuun lopulla Iltalehti esitteli väittämiä, joiden mukaan koronarokote sisältää magneettisia metalleja, tarjosi linkin videonjakopalvelu Bitchuteen, jossa ilmiön taustalla väitettiin olevan rokotteen mukana tuleva mikrosiru, ja pyysi lukijoitaan kertomaan omia kokemuksia ilmiöstä saatesanoin: ”Oletko kokeillut, jääkö magneetti rokotekohtaan käsivarteen? Miten kävi? Kerro meille”.

Minuakin pyydetään usein tutkijana kommentoimaan salaliittoteoreettista aktivismia, esimerkiksi kuntavaaliehdokkaan maanalaisia pedofiilitunneliväittämiä, jolloin tehtäväkseni jää lähinnä yrittää vakuuttaa toimittaja siitä, että tällaista sisältöä ei tulisi julkaista ensinkään. Joka tapauksessa, kun tilanne on se, että tällainen huuhaa toistuu lehtien sivuilla jo liki päivittäin, ei ole paljon saavutettavaa sillä, että näiden uhkakuvien asiakeskeinen kritiikki loistaa poissaolollaan eturivin poliitikkojen puheessa – etenkin kun radikaalioikeisto kuitenkin kalastelee näillä vesillä.

Rokotteista elpymispakettiin

Ei ole sattumaa, että Jussi Halla-aho oli viimeinen puoluejohtaja, joka ilmoitti ottavansa koronarokotteen, ja kertoi samalla ymmärtävänsä perussuomalaisten kannattajien epäluuloja ja epäluottamusta auktoriteetteja kohtaan. Näin perussuomalaiset asemoituu puolueeksi, joka sympatisoi tiede- ja auktoriteettivastaista aktivismia ilman, että puolueen tarvitsee mitenkään konkreettisesti asettua tukemaan yksittäisiä väittämiä esimerkiksi koronarokotteen muka sisältämistä mikrosiruista.

On helppo nähdä, kuinka status quo, jossa yksi puolue kertoo ymmärtävänsä perättömien väittämien esittäjiä ja muut pyrkivät vaikenemaan disinformaation kuoliaaksi, hyödyttää äänessä olevaa puoluetta. Vaikka perussuomalaiset eivät avoimesti kehittele salaliittoteorioita, he edustavat salaliittoteorioista ammentavaa maailmankuvaa olemalla se puolue, joka kritisoi ekstremistisiä sisältöjä ja niiden levittäjiä selvästi vähemmän kuin muut puolueet.

Saman tyyppinen asetelma toistui myös EU:n elpymispaketista käydyn julkisen keskustelun kohdalla. Kylvämällä epäilyksen siemenen elpymispaketin kertaluontoisuutta kohtaan, perussuomalaiset heittivät hallituspuolueille pallon, josta on todella vaikea ottaa koppia. Väittämät tulonsiirtounionista ja liittovaltiokehityksestä ovat tietysti luonteeltaan sikäli erilaisia kuin puhe rokotemikrosiruista ja pedofiilitunneleista, että niiden totuusarvoa ei ole mahdollista edes teoriassa todeta niiden esittämishetkellä, koska tällaiset väittämät kohdistuvat tulevaisuuteen. Tässä mielessä EU-vastainen retoriikka muistuttaakin läheisesti maahanmuuttovastaista retoriikkaa: uhkakuvat ovat ensisijaisesti tulevaisuudessa, jolloin päättäjien pitäisi pystyä todistamaan radikaalioikeiston kannattajille, että uhat eivät tule realisoitumaan tulevaisuudessa, mikä on mahdotonta, sen sijaan, että olisi radikaalioikeiston vastuulla osoittaa, että uhkakuvat tulevat toteutumaan.

Kuten rokoteväittämien kohdalla, myös elpymispakettikeskustelun kohdalla radikaalioikeisto otti mediatilan haltuunsa. On kuitenkin tärkeää huomata, että perussuomalaiset ei saanut mediatilaa haltuunsa ilmaiseksi tai automaattisesti, vaan he tekivät hartiavoimin töitä sen eteen, että otsikoissa komeilee eduskunnan yöistunto, jossa hallituspuolueen edustajat loistavat poissaolollaan. Vaikka satujen ja somekommenttien lukeminen puhujapöntöstä ei asiallista vastausta ansaitsisikaan, hallituspuolueiden poissaolo tukee kuitenkin narratiivia, jossa Suomen suvereniteettia koskevat riskit ovat eduskuntapuolueista ainoastaan perussuomalaisille sydämen asia. Niin kauan, kun media uutisoi tällaiset näytökset laajasti, nopeasti, yksityiskohtaisesti ja tunnepitoisesti, poliittinen teatteri ei lakkaa hyödyttämästä radikaalioikeistoa vain sillä, että muut puolueet kieltäytyvät kunnioittamasta sitä läsnäolollaan.

Väistelyä vai vastaväitteitä?

Koronakriisi on näkynyt Suomessa poliittisen puheen polarisoitumisena. Teknokraattisen, populistisen ja ekstremistisen politiikkapuheen toisistaan eroavat dynamiikat luovat konflikteja, jotka eivät rajoitu vain yhteiskunnan marginaaliin. Salaliittoteorioista ja tiedevastaisuudesta ammentava ekstremistinen politiikkapuhe on löytänyt kriisin aikana äänensä ja levinnyt tehokkaasti. Populistinen politiikkapuhe ei ole suoraan omaksunut ekstremismin radikaaleimpia ajatuksia, vaan varovaisella hyväksynnällä ominut joitain itselleen sopivia teemoja, samalla hyödyntäen ekstremistisen liikehdinnän tarjoamat mobilisaatiomahdollisuudet. Valtavirran teknokraattinen politiikkapuhe on vastannut lähinnä kahdella tavalla: moralisoivalla paheksunnalla tai hiljaisuudella. Oli kyse sitten koronaan liittyvästä disinformaatiosta tai EU:n toimintaan liittyvistä tulevaisuuden uhkakuvista, teknokraattinen lähestymistapa ei näytä toimivan erityisen hyvin. Korona-ajan kokemukset viittaavat siihen, että ekstremistisestä politiikkapuheesta kumpuavia perättömiä väittämiä ei kannattaisi väistellä, vaan kumota perustelluilla vastaväitteillä.

 

Tutkijatohtori Niko Pyrhönen työskentelee Helsingin yliopistossa Suomen Akatemian ENNCODE-konsortion osahankkeessa, joka tarkastelee ääri-ilmiöiden kiertoa pimeän verkon ja haettavan internetin välillä.

 

Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja koronakriisistä ja populismista:

Blogi: Yannick Lahti: Eurooppa koronaviruksen aikaan – miksi populismi ei tule kuolemaan?

Raportti: Ratkaisuja populismiin