Teknologinen kehitys synnyttää voittajia ja häviäjiä
Historian tunnetuin esimerkki teknologisen muutoksen aiheuttamasta yhteiskunnallisesta liikehdinnästä löytyy kahden vuosisadan takaa. 1800-luvun alun Britanniassa pahamaineiset luddiitit tuhosivat villa- ja puuvillatehtaita ympäri maan. Nämä pääosin ammattitaitoisista käsityöläisistä koostuneet miesjoukot pelkäsivät tehtaiden uusien, tehokkaampien tuotantomenetelmien hävittävän vanhat elinkeinot ja työpaikat.
Kahakat luddiittien ja Britannian hallituksen välillä yltyivät rajuiksi väkivaltaisiksi yhteenotoiksi, joihin osallistui parhaimmillaan enemmän armeijan joukkoja kuin Napoleonia vastaan käytäviin taisteluihin Espanjassa. Vuoden 1813 massaoikeudenkäyntien seurauksena luddiittiliike kuivui nopeasti kasaan. Tähän vaikutti vahvasti myös Robert Banks Jenkinsonin hallituksen päätös rangaista koneenrikkojia kuolemalla.
Toisin kuin usein annetaan ymmärtää, luddiittiliikkeessä ei ollut niinkään kysymys teknologisen kehityksen tai teollisen vallankumouksen vastustamisesta. Sosiaalihistorioitsija Eric Hobsbawmin mukaan luddiittien toiminta voidaan nähdä ennen kaikkea työtaistelutoimenpiteenä, jonka avulla pyrittiin (kyseenalaisin keinoin) protestoimaan muutosta vastaan ja toisaalta parantamaan käsityöläisten neuvotteluasemaa suhteessa työnantajiin. Luddiitit eivät vastustaneet kehitystä an sich, vaan ainoastaan oman yhteiskunnallisen asemansa heikkenemistä.
Teknologisen kehityksen aiheuttama työttömyyden kasvu on ollut yleinen pelko läpi modernin historian. 1930-luvun suuren laman uskottiin vähentäneen työpaikkojen määrää pysyvästi. Sama huoli koski maatalouden koneellistumista toisen maailmansodan jälkeen. Teollisuus ja palvelusektori kuitenkin imivät ylimääräisen työvoiman kasvukeskuksiin ja kaupunkeihin. Luova tuho piti kansantalouden pyörät pyörimässä.
Työpaikkojen katoaminen on ollut otsikoissa myös kuluvan vuoden aikana. Oxfordin yliopiston tutkijat Carl B. Frey ja Michael A. Osborn julkaisivat hieman yli vuosi sitten tutkimuksen, jonka mukaan tietotekninen kehitys uhkaa tuhota lähes puolet Yhdysvaltojen työpaikoista. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Mika Pajarinen ja Petri Rouvinen puolestaan laskivat, että myös Suomessa noin kolmasosa työpaikoista tulee katoamaan seuraavan kahden vuosikymmenen aikana.
Laskelmat katoavien työpaikkojen määrästä ovat parhaimmillaankin vain hyviä arvioita, mutta niiden suunta on selvä. Työpaikkoja tulee katoamaan ja todennäköisesti nopeampaan tahtiin kuin koskaan aiemmin. Jos historia toistaa itseään, katoavat työpaikat korvautuvat uusilla. Tämä on pääosin hyvä uutinen, sillä luovan tuhon logiikan mukaisesti muutoksen seurauksena vähemmän tuottavat ammatit, yritykset ja tuotteet korvautuvat tuottavammilla.
Tehokkuuden kasvu ja tuotantomenetelmien kehittyminen ei kuitenkaan tarkoita ruusuista tulevaisuutta kaikille. Siinä missä informaatioteknologian kehitykselle on leimallista eksponentiaalinen kasvu, vastaavaa ei voi sanoa yhteiskunnan rakenteiden ja instituutioiden sopeutumisvauhdista. On monia perusteltuja syitä olettaa, että ainakin lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä tulemme näkemään työmarkkinoiden polarisoitumista matala- ja korkeapalkkaisiin ammatteihin, tuloerojen kasvua sekä korkeaa rakenteellista työttömyyttä.
Yhdysvaltalaisen Pew-tutkimuslaitoksen teettämän kyselytutkimuksen mukaan vajaa puolet (48 %) haastatelluista 1896:sta ekonomisteista ja teknologia-asiantuntijoista uskoi teknologisen kehityksen tuhoavan enemmän työpaikkoja vuoteen 2025 mennessä kuin synnyttävän uusia. Suurimpia huolenaiheita näille asiantuntijoille olivat 1) koulutuksen ja instituutioiden kykenemättömyys pysyä kehityksen perässä, 2) rutiiniluonteisten valkokaulustyöpaikkojen katoaminen sekä 3 ) osaamispainotteinen teknologinen muutos, jolla tarkoitetaan nykyisen teknologisen muutoksen oletettua osaamista ja taitoja korostavaa luonnetta. Tämän varsin laajasti hyväksytyn näkemyksen mukaan huippuosaajien suhteellisen tuottavuuden kasvu selittää suuren osan kasvaneista tuloeroista. Maailman parhaan ohjelmoijan tuottavuus ja sitä kautta arvo yritykselle voi olla miljoonakertainen maailman parhaaseen kirvesmieheen verrattuna.
Pessimistisempien arvioiden mukaan keskinkertaisen aika on ohi. George Masonin yliopiston taloustieteen professori Tyler Cowen kirjoittaa paljon huomiota saaneessa kirjassaan Average is over työmarkkinoiden jakautumisesta korkeasti koulutettuihin huippuosaajiin sekä muihin työläisiin, joiden tehtäväksi jää lähinnä näiden suurituloisten erilaisten tarpeiden tyydyttäminen. Tämä tarkoittaisi keskiluokan selvää kutistumista sekä siirtymistä hypermeritokraattiseen yhteiskuntajärjestelmään.
Vaikka pessimistit olisivat väärässä, ja teknologinen kehitys synnyttäisi yhtä paljon tai enemmän uusia työpaikkoja kuin tuhoaa, muutoksen vauhtiin ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Rakennemuutoksen rajuus pakottaa ajattelemaan uudelleen nykyisten poliittisten ja taloudellisten instituutioiden toimintaa ja tarkoitusta. Tämä koskee erityisesti verotuksen painopisteitä, ylikansallista talouspolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa, sosiaaliturvajärjestelmää, työmarkkinoiden sääntelyä, työaikaa, asuntopolitiikkaa ja koko työn merkityksen uudelleenmäärittelyä. Markkinat pyrkivät toki kohti tasapainoa, mutta politiikan tehtävänä on määritellä, millainen tasapainopiste on toivottava myös yhteiskunnallisesti.
Teknologisen kehityksen mahdollistama tuottavuuden kasvu on kaikesta huolimatta erinomainen uutinen. Tarkoittaahan se lopulta korkeampaa elintasoa pienemmällä työmäärällä. Samalla on syytä muistaa, että teknologinen muutos – kuten muutos yleensäkin – synnyttää voittajia ja häviäjiä, joista jälkimmäiset ovat harvoin tyytyväisiä kohtaloonsa.
Viime vuosien levottomuudet ympäri maapalloa ovat konkreettisia esimerkkejä siitä, että erilaisten jakolinjojen kasvuun on syytä suhtautua vakavasti. Kuolemantuomion sijaan onkin syytä pohtia, miten häviäjien menetyksiä voidaan parhaiten kompensoida ennen kuin nämä päättävät rikkoa lisää villatehtaita.