Teollisuuspolitiikka on talouden rakenteiden muuttamista, mutta Suomessa keskitytään verojen ja vastuiden keventämiseen
Valtiot voivat pyrkiä teollisuuspolitiikalla yhteiskunnan uudistamiseen, vaikkapa vahvempaan puolustukseen, kilpailukykyyn tai päästöjen vähentämiseen. Teollisuuspolitiikka on lyönyt läpi maailmalla. Suomessa valtion rooli nähdään kuitenkin usein kapeana, vaikka sillä on tärkeä asema kasvun hedelmien synnyttäjänä.
Valtion harjoittama aktiivinen talouden ohjaus eli teollisuuspolitiikka on nosteessa. Viimeisimpänä Maailmanpankki on tehnyt linjanmuutoksen. Sen mielestä teollisuuspolitiikan pitäisi olla osa kaikkien maiden talouden työkalupakkia. Syitä tähän ovat erityisesti kiihtyvä suurvaltakilpailu, toimitusketjujen turvaaminen sekä ekologinen siirtymä.
Sanasta teollisuuspolitiikka saattaa tulla ensimmäisenä mieleen savupiiput ja Charlie Chaplinin Nykyaika. Teollisuuspolitiikalla on kuitenkin laajempi pyrkimys vaikuttaa siihen, mitä taloudellista toimintaa ja minkälaista talouskasvua tavoitellaan.
Tunnettujen tutkijoiden Dani Rodrik, Réka Juhász ja Nathaniel Lane mukaan teollisuuspolitiikka onkin talouden rakenteiden muuttamista jonkin yhteiskunnallisen päämäärän saavuttamiseksi. Teollisuuspolitiikka ei koske pelkästään liukuhihnojen syytämiä tavaroita vaan yhtä lailla esimerkiksi palveluja, osaamisen kasvattamista ja digitalisaatiota.
Teollisuuspolitiikan työkalut voidaan jakaa neljään ryhmään:
- Taloudelliset ohjauskeinot eli esimerkiksi verot, yritystuet ja takaukset kannustavat toivottuun ja vähentävät ei-toivottua toimintaa.
- Normiohjauksella taloutta ohjataan lainsäädännön ja muun sääntelyn keinoin.
- Informaatio-ohjaus vaikuttaa toimijoiden käyttäytymiseen tiedon, koulutuksen ja valistuksen avulla.
- Viimeiseksi investointipolitiikka ja omistajapolitiikka varmistavat valtion strategisen toiminnan aloilla, joilla yrityksillä ei ole intressiä toimia.
Pyrkiessään vaikuttamaan talouden rakenteisiin, sektoreihin ja teknologioihin valtiot voivat valita erilaisia yhdistelmiä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa (TKI), investointipolitiikkaa ja vientipolitiikkaa. Esimerkiksi Kiinan valtavat investoinnit uusiutuvaan aurinko- ja tuulivoimaan sekä Yhdysvaltain satsaukset poraus- ja murtamistekniikoihin liuskevarantojen käyttöönottamiseksi edustavat molemmat teollisuuspolitiikkaa.
Myös EU:n pyrkimykset lisätä kilpailukykyä, vahvistaa puolustusta, tiivistää sisämarkkinoita ja löysätä ilmasto- ja ympäristövaatimuksia ovat teollisuuspolitiikkaa. Euroopan valitsema politiikkatoimien kokonaisuus ei ole kuitenkaan yhtä johdonmukainen kuin Yhdysvalloissa tai Kiinassa, kun EU-maiden väliset ja sisäiset intressit vetävät eri suuntiin. Siinä missä Yhdysvallat on tehnyt liuskevallankumouksen 2010-luvulla ja Kiina vihreän energiavallankumouksen 2020-luvulla, Euroopan riippuvaisuus Yhdysvalloista on pikemminkin kasvanut.
Teollisuuspolitiikka auttaa jäsentämään Suomen talouden ongelmia
Valtiovarainministeriö (VM) kysyi muutama vuosi sitten, onko Suomi enää Pohjoismaa. VM:n raportin mukaan keskeistä talouden suunnanmuutoksessa ovat erityisesti “osaavan työvoiman tarjonnan lisääminen, rakenteellisen ja kustannuskilpailukyvyn turvaaminen sekä tuotannollisten investointien houkuttelu.”
VM:n mukaan talouskasvun edellytysten parantaminen ei myöskään saisi kasvattaa alijäämiä, mikä rajaa isot menolisäykset pois talouspolitiikasta. VM:n keskittyminen julkiseen velkaantumiseen ohjaakin kustannusneutraaliin teollisuuspolitiikkaan, jossa julkisen sektori rooli investointien käynnistämisessä jää pieneksi ja kasvutoimet keskittyvät ennemminkin verojen keventämiseen.
VM on usein esittänyt julkisuudessa tämänkaltaisia käsityksiä talouskasvusta, joka on kuitenkin monelta osin virheellinen. Työvoiman tarjontaa on pyritty lisäämään erityisesti leikkaamalla sosiaaliturvaa ja heikentämällä ammattiyhdistysliikkeen asemaa. Vaikka hallituksen julkituotuna tavoitteena oli luoda 100 000 uutta työpaikkaa, Suomessa on tällä hetkellä Euroopan korkein työttömyys.
Ja vaikka Suomen hintakilpailukyky on Euroopan huippua, vienti ja ulkomaiset investoinnit eivät ole lähteneet vetämään. On yleinen väärinkäsitys, että vienti olisi Suomen kasvun tärkein lähde. Näin ei ole enää ollut vuosikausiin, kun Suomen viennin laatukilpailukyky on kääntynyt laskuun 2000-luvun puolivälin jälkeen. Vienti siivitti Suomen kasvua Nokian huippuvuosina, mutta siitä lähtien talous on ollut yhä enemmän kotimaisen yksityisen ja julkisen kysynnän varassa.
Lisäksi, koska julkiset investoinnit ovat pysyneet samalla tasolla 1990-luvun alusta lähtien, eivätkä yksityiset investoinnit ole juuri kasvaneet finanssikriisin jälkeen, Suomessa on ollut kohta 20 vuotta jatkunut investointivaje. Investointien volyymin kehitys Suomessa on piirretty kuvioon (vuoden 2020 hinnoilla).
Lähde: Otto Kyyrönen, Talouden turvavyö vai kasvun käsijarru, UTAK raportti 1/2026.
Kotimaisen kysynnän, investointien ja laatukilpailukyvyn sivuuttaminen ovatkin mitä ilmeisimmin syventäneet Suomen rakenteellisia ongelmia. VM:n suosittelema leikkauspolitiikka on siten heikentänyt talouskasvun edellytyksiä. Tämän vuoksi velkaantuminen ei ole myöskään kääntynyt laskuun, vaikka kaikki hallitukset ovat pyrkineet tasapainottamaan valtiontaloutta finanssikriisistä lähtien.
Vaikka maailmantalouden kärkimaat satsaavat teollisuuspolitiikkaan, Suomessa elinkeinoelämän lobbareita ja sen mukana hallitusta kiinnostaa yhä edelleen hyväosaisten ja yritysten erilaisten vastuiden keventäminen. Valitettavasti samat tahot näyttävät pitävän valtaa myös EU:ssa, jossa pyritään lyhytnäköisesti turvaamaan vanhan teollisuuden voittomarginaalit.
Kirjoitus perustuu pitämääni lyhyeen alustukseen teollisuuspolitiikasta, jota käsiteltiin Kalevi Sorsa -säätiön ja Uuden talousajattelun keskuksen (UTAK) yhteisessä tilaisuudessa 16.4.
Kuva: Charlie Chaplinin nykyaika, Lähde: Wikipedia Commons
Antti Ronkainen vastaa Kalevi Sorsa -säätiön oikeudenmukaista ekologista siirtymää koskevasta tutkimuksesta ja siihen liittyvästä yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta.