Tieteellinen maailmankuva on uhattuna, ja sitä tarvitaan enemmän kuin koskaan

Merkittävä osa myös länsimaiden kansalaisista uskoo soopaan. Siis näennäistietoon, joka on todettu tieteen menetelmin vääräksi. Virheelliset uskomukset maailmasta juontuvat puutteellisiin tiedon muodostuksen tapoihin. Väitöskirjatutkija Bruno Jäntin mukaan maailman ymmärtäminen edellyttää erehtyväisyyden hyväksymistä sekä kritiikin ja oppimishalun vaalimista.

”Yhdysvalloissa vallitsee anti-intellektualismin kultti, ja näin on ollut aina. Anti-intellektualismi on ollut poliittiseen ja kulttuuriseen elämäämme kietoutunut katkeamaton perinne. Sitä on ruokkinut virheellinen käsitys, jonka mukaan demokratia merkitsee sitä, että ’minun tietämättömyyteni on yhtä arvokasta kuin sinun tietosi’.”

Tämä vapaasti kääntämäni lainaus ei ole Donald Trumpin hallinnon kriitikon suusta. Muotoilun esitti venäjänjuutalaistaustainen yhdysvaltalainen biokemisti ja tieteen popularisoija Isaac Asimov vuonna 1980. Lainauksen perusajatus on yhä ajankohtainen.

Intellektualismin käsitettä voi käyttää monin tavoin. Sen voi leimata ylenkatsovaksi ja kaikkitietäväksi elitismiksi. Näin määriteltynä anti-intellektualismi vaikuttaa oikeutetulta asenteelta. Itse kuitenkin ajattelen intellektualismin viittaavan pikemmin älylliseen uteliaisuuteen, haluun ymmärtää ja oppia uutta sekä koulutuksen arvostamiseen.

Tässä blogikirjoituksessa pohdin tiedon muodostumista tutkijan silmin. Pyrin paikantamaan virheitä siinä asenneilmapiirissä, johon Asimov yllä esittämässäni lainauksessa uskoakseni viittaa.

Maistiaisia suositusta näennäistiedosta

Soopaan uskominen on yleistä. Väitän, että näennäistiedon suosio johtuu huonoista tiedon muodostamisen tavoista, siis tieteen sivuuttamisesta. Tätä ei ole syytä kiistää, vähätellä tai kaunistella.

Lähdetään liikkeelle astrologian suosiosta. Astrologian mukaan tähtien ja planeettojen näennäiset sijainnit määrittävät ihmisten luonteenpiirteet, elämäntapahtumat ja tulevaisuuden. Pew Research Centerin vuoden 2024 kyselyssä 27 prosenttia yhdysvaltalaisista kertoi uskovansa astrologiaan. Alle 30-vuotiaissa osuus oli noin kolmannes. Usko on niin vahvaa, että siitä ollaan jopa valmiita maksamaan. Ennustus- ja astrologiapalvelut tuottivat Yhdysvalloissa arviolta 2,3 miljardin dollarin liikevaihdon vuonna 2024.

Vastaavasti National Science Foundationin vuoden 2014 raportissa todetaan, että 26 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoi Auringon kiertävän Maata. New Hampshiren yliopiston Carsey-instituutin POLES 2021 -kyselyssä noin kymmenen prosenttia yhdysvaltalaisista allekirjoitti väitteen maapallon litteydestä. Niin ikään kymmenys yhdysvaltalaisista kertoi pitävänsä Apollo-kuulentoja lavastettuina. Samainen kymmenys yhtyi niin kutsuttuun COVID-19-rokotteiden mikrosiruteoriaan, jonka mukaan pandemian hillitsemisen verukkeella kansalaisiin istutetaan mikrosiruja, joilla heitä seurataan ja hallitaan.

Kymmenys yhdysvaltalaisista on muuten noin 34 miljoonaa ihmistä.

Ongelma ei vaivaa vain Yhdysvaltoja, vaan huonoa tiedonmuodostusta harrastetaan kaikkialla. Vuoden 2005 Eurobarometer-mittauksessa 26 prosenttia eurooppalaisista piti astrologiaa ”hyvin tieteellisenä”. Vuoden 2021 Special Eurobarometer 516 -kyselyssä 28 prosenttia eurooppalaisista oli samaa mieltä väitteen kanssa, että viruksia tuotetaan hallitusten laboratorioissa kansalaisten hallitsemiseksi.

Vastaavia löydöksiä Euroopasta, Yhdysvalloista ja muualta maailmasta voisi luetella sivukaupalla.

Ilmiö nostaa päätään myös politiikassa. Yhdysvaltain terveysministeri Robert F. Kennedy Jr. on painostanut viranomaisia tuomaan esiin rokotteiden ja autismin yhteyttä, vaikka sellaisesta ei ole tutkimusnäyttöä. Avoin rokotevastaisuus on siis siirtynyt marginaalista liittovaltion terveyspolitiikan ylimpään johtoon. Poliitikkojen epätieteellistä rokotevastaisuutta on nähty myös joissain EU-maissa, kuten Slovakiassa.

Missä mennään vikaan?

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? On houkuttelevaa ohittaa epätieteelliset käsitykset huolettomalla olankohautuksella. Se oli omakin suhtautumiseni viime vuosiin asti. Tutustuttuani aiheeseen kantani on muuttunut. Tiedevastaisuuden suosiota, näkyvyyttä ja näiden aiheuttamaa haittaa ei sovi väheksyä. Siitä kertovat jo yllä esittelemäni maistiaiset kyselytutkimuslöydöksistä.

Tieteen ja näennäistieteen raja ei kulje aiheissa tai johtopäätösten räväkkyyden asteessa, vaan metodisessa lähestymistavassa. Avainkäsite hyvän tiedonmuodostuksen perinteessä on fallibilismi, jonka mukaan käsityksissämme on aina hiottavaa eikä erehtymisen mahdollisuus koskaan kaikkoa.

Fallibilismilla tarkoitetaan myös tieteelle elintärkeää halua altistaa omat tulkinnat kumoamisyrityksille ja kohdella kritiikkiä tiedonmuodostuksen välttämättömänä ja arvokkaana osana, ei uhkana tai riesana. Epätieteellisten käsitysten puolustajia yhdistävä piirre onkin juuri tämän asenteen hylkääminen – käsityksissä pitäydytään, vaikka todistusaineisto osoittaisi ne vääriksi. Samalla näille puolustajille on tyypillistä kritiikin mieltäminen salaliitoksi tai pyrkimykseksi siivota rohkeat toisin- ja vapaa-ajattelijat sivuun.

Tieteellisen lähestymistavan ja tiedeyhteisön tulkintojen hylkääminen yhdellä tiedon alueella nostaa merkittävästi todennäköisyyttä sille, että henkilö hylkää ne myös muilla alueilla. Esimerkiksi Lewandowskyn, Gignacin ja Oberauerin vuoden 2013 PLOS ONE -tutkimuksessa taipumus salaliittoajatteluun ennusti samojen yksilöiden kohdalla myös rokotteita, ilmastoa ja geenimuunneltuja elintarvikkeita koskevan tieteellisen näytön ohittamista.

Juuri tämä säännönmukaisuus on ratkaisevan paljastava: se osoittaa, ettei hakoteille harhauduta sattumalta. Sen sijaan korrelaation taustalla on sama asenne: sitoutumattomuus falsifioitavuuteen ja epäluulo yliopistollista asiantuntijuutta kohtaan. Silloin oma intuitiivinen käsitys tai karismaattisen auktoriteetin puheet voivat tuntua luotettavammilta kuin vertaisarvioitu näyttö.

Tiedon tuottaminen vaatii oman erehtyväisyyden tunnustamista

Miltä parempi tiedonmuodostuksen tapa sitten näyttää? Ensiksi pitää hyväksyä, ettei täysin ehdottomia ja lopullisia totuuksia ole, vaikka ihmisillä saattaa olla tarve jäsentää maailmaa sellaisten avulla. Tiedämme, ymmärrämme ja osaamme paljon, mutta meillä ei ole pääsyä äärettömän täsmälliseen totuuteen.

Olettakaamme, että joku joskus halusi tietää, ovatko kaikki joutsenet valkoisia. Hän löysi monia joutsenia monessa maanosassa, ja kaikki hänen löytämänsä joutsenet olivat poikkeuksetta valkoisia. Pystyikö tämä muinainen joutsentutkija päättelemään tämän perusteella, että kaikki joutsenet ovat valkoisia? Ei. Olisiko hän pystynyt todistamaan kaikkien joutsenten olevan valkoisia löytämällä miljoona uutta joutsenta, joista kaikki ovat valkoisia? Ei.

Juonipaljastuksena todettakoon, että maailmassa on valkoisten joutsenten lisäksi mustia ja monivärisiä joutsenia. Tiesinkö tämän ennen tämän blogin kirjoittamista? En.

Samankaltainen asetelma toistuu monesti tieteellisessä tutkimuksessa. Uusi näyttö, joka istuu esitettyyn hypoteesiin, malliin tai teoriaan, ei tuo lopullista varmuutta. Silti uudet löydökset voivat olla arvokkaita.

Uusi tieto muodostuukin tyypillisesti niin, että joku esittää valistuneen arvauksen, joka pyritään ensin itse ja sen jälkeen yhteisvoimin kumoamaan. Jos hypoteesin kumoaminen ei näytä onnistuvan, saattaa arvaus olla oikeilla jäljillä. Silti ehkä tulevaisuudessa joku onnistuu kyseisen hypoteesin tai teorian kumoamisessa, ehkä ei. Olennaisempaa on kuitenkin se, että tällä hyvän tiedon tuotannon tavalla voi erottaa, mikä on soopaa. Ja samalla päästä hivenen lähemmäs totuutta.

Tuhannen taalan kysymys on, miten parempaa tiedonmuodostusta voisi vahvistaa ja samalla kaventaa näennäistiedon suosiota? Tapoja on lukemattomia. Tieteellistä lähestymistapaa voi puolustaa päätettäessä tutkimuksen rahoituksesta ja yliopistojen riippumattomuudesta. On myös syytä vaalia koulutusta, joka opettaa kriittistä ajattelua ja lähdekritiikkiä jo varhain. Keinot eivät kuitenkaan rajoitu instituutioihin: kukin voi pohtia omia tapojaan torjua näennäistietoa ihmissuhteissaan, työyhteisöissään ja sosiaalisessa mediassa. Voimme myös ottaa tieteen metodin osaksi jokapäiväistä elämää: se vaatii vain valmiutta erehtyä, halua oppia ja kykyä ottaa kritiikki vastaan arvokkaana, ei uhkana.

Kuva: Sidney Hall / Library of Congress, digitaalisesti muokattu Rawpixelillä. CC BY 4.0.

Bruno Jäntti on maailmanpolitiikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja vieraileva Fulbright-tutkija Harvardin yliopistossa.