Tuhat merkkiä politiikasta: 1980-luvun onnela?

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Menneisyys mytologisoituu helposti ja huomaamatta. Päivänpolitiikan surkeus ja muu päälle kaatuva paha olo saa kaihoamaan mennyttä, joka hahmottuu näin jälkikäteen menetetyksi kulta-ajaksi.

Suomessa sellainen on jo pitkään projisoitu 1980-luvulle. Siellä siintää hyvinvointivaltion auvo, jota eivät globaalin kapitalismin kirot, alati kiristyvä kilpailutalous saati eurokriisit varjostaneet.

Tuota, tuota. Antti Kuusterän ja Juha Tarkan kirjoittamaa Suomen Pankin historiaa lukiessa tulee mieleen, että tiiviissä kohtalonyhteydessä maailmantalouteen sitä elettiin silloinkin, vaikka pääomamarkkinat vapautettiin vasta vuosikymmenen jälkipuolella.

Öljynhinnan raju heilahtelu sai aikaan sen, että Suomen velka Neuvostoliitolle kasvoi syksyllä 1980 lähes 400 miljoonaan clearing-ruplaan – vaihtuakseen parissa vuodessa 800 miljoonan saataviin. Jälkimmäinen summa ”vastasi suuruudeltaan suunnilleen Suomessa liikkeessä olevaa setelistöä”.

Yhtä mittavaan epätasapainoon ei ylletty edes vuosikymmenen lopulla, jolloin idänkaupan romahdus jo osaltaan johti Suomea kohti talouden haaksirikkoa. Siihen toki tarvittiin myös omaa holtittomuutta velkarahalla mälläilyssä, josta nyt tovereitamme eurossa syystäkin syytämme.

Ruotsin kruunun suuri devalvaatio syksyllä 1982 sai Suomessa aikaan paniikkireaktioita kansainvälisen kilpailukyvyn turvaamiseksi. Sama keskinäisriippuvuus näkyy tänään yritysveron rukkaamisessa naapurin tasolle tai alle, kun keinovalikoimassa ei ole enää entisaikojen ihmelääkettä, D-vitamiinia.

Valuuttana oli oma markka, mutta siihen kohdistui toistuvia spekulaatioita, ja korot huitelivat pitkälti toisella kymmenellä…

Olisiko niin, että 1990-luvun suurta lamaa edeltänyt onnela on sekin kangastus, niin kuin runsauden keitaat kehitysuskon etumaastossa? Joka ajalla on joka tapauksessa ratkaistavanaan omat ongelmansa. Niihin voi ammentaa menneestä oppia, mutta sen haikailusta on harvoin hyötyä.