Tuhat merkkiä politiikasta: Hallituksen eväät, ja Jokisen

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Mikään hallitus ei pärjää, jos pääministeri ja valtiovarainministeri eivät pelaa kohti samaa maalia. Monipuoluekoalitioissa he muodostavat voima-akselin, joka pyörittää koko koneistoa. Näin myös Suomen sixpackissa, jonka sinipunaydin tosin on sulamisvaarassa.

Kokoomuksen ministeriryhmästä puolet tähyilee Brysseliin, kun Jyrki Katainen ei itsekään ole kertonut, hylkääkö hän hallituslaivansa komissaaripestin vuoksi. Samaan aikaan suurta sote-uudistusta on ryhdytty rukkaamaan yhteisten ministerivaliokuntien sijaan jossain Kokoomuksen takahuoneessa.

Jutta Urpilainen puolestaan joutuu kevään aikana kamppailemaan tosissaan, että SDP pysyisi ruodussa. Puolueen puheenjohtajakisan haastaja Antti Rinne ei tunnu olevan suuremmin sitoutunut politiikkaan, jota sosiaalidemokraatit ovat hallituksessa harjoittaneet. On vaikea kuvitella häntä Kataisen aisapariksi valtiovarainministeriöön.

Keskipakoisvoimat vain kasvavat pienemmissä puolueissa. Keskikastin Vasemmistoliitto äänesti jo syksyllä hallituksesta lähdöstä, eikä se kestäne enää suuria säästölistoja. Saati uutta ydinvoimapäätöstä, joka ylittäisi varmasti ainakin vihreiden sietokyvyn.

Kristilliset ja RKP ovat eräänlaisia yhden asian vartijoita. Päivi Räsäsen piti hallituksessa estää, ettei Suomeen tule homoparit kattavaa tasa-arvoista avioliittolakia. Nyt asia on eduskunnassa kansalaisaloitteen pohjalta, ja sinne mielii myös pakkoruotsin poistaminen kouluista yli 62 000 allekirjoituksen voimalla.

Pärjätäkseen vaalikauden loppuun Kataisen–Urpilaisen sixpack kaipaisi vahvempaa sitoutuneisuutta ja puolustusta hallituspuolueiden omista riveistä. Kuumassa kehysriihessä on syytä näyttää, että yhteistyön eväät eivät ole vielä syöty. Ja että ne ovat paremmassa järjestyksessä kuin Jokisen pojalla suomalaisessa sananparressa.