Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen palasi elokuussa lomilta huolten painama otsa kurtussa. Hän oli vakuuttunut kesän aikana siitä, että taloudellinen pohja oli pettämässä suomalaisen hyvinvointivaltion alta. Sen pelastamiseksi ei laastarointi enää auta, vaan on puututtava pitkäjänteisesti rakenteisiin. Luvassa on siis uudistuksia, jotka tekevät kipeää – kaikille.

Mieleen muistuu kevät 1995, jolloin Paavo Lipponen kokosi ensimmäistä hallitustaan. Viiden puolueen viritys oli silloin lähdössä leikkausten viitoittamalle reissulle, mutta sateenkaaren päässä piti häämöttää kulta-aarre.

Lipposen ajan määrätietoista tekemisen meininkiä onkin monella ollut ikävä, vihreiden Osmo Soininvaarasta ja kokoomuksen Kimmo Sasiin. Vasemmistoa toisaalta kylmäävät muistot silloin tehtyjen linjausten sosiaalisista seurauksista.

Urpilaisesta otetaan nyt mittaa, kuinka hän kykenee kulkemaan tuota trapetsia myöten. Tupon syntyminen oli siinä tärkeä askel, perustekijä tasapainon säilyttämiseksi. Konsensusta rakentamalla ja sopimusyhteiskuntaa vaalimallahan Lipponenkin silasi tien muille toimille talouden ja Suomen nostamiseksi.

Kipeille ratkaisuille antoi monessa yhteydessä kasvonsa Raimo Sailas, jonka karu virkamieslogiikka puri poliittisiin vastaväitteisiin. Jännityksellä jäämme odottamaan, kuka ottaa kantaakseen vastaavan roolin Jyrki Kataisen sixpackissa. Keinot kuntasektorin rukkaamiseen parilla miljardilla kun on luvattu löytää vielä marraskuun aikana.