Tuhat merkkiä politiikasta: Kunnallisvaalien heikot signaalit

MIKKO MAJANDER

Kunnallisvaalitaistossa piestiin taas paljon suuta, mutta ääniä laskettaessa tuli tunne, kuin kyse olisikin ollut sopupelistä. Pitkän vaali-illan aikana puoluejohtaja toisensa jälkeen pääsi kertomaan televisiokameroille, kuinka on tulokseen tyytyväinen – ”näissä olosuhteissa”.

Ihmettelen, jos poliittiset ambitiotasot ovat näin alhaalla.

Surkea äänestysprosentin ohella tuloksesta erottuu lähinnä kaksi merkille pantavaa seikkaa. Keskusta on palaamassa nitkahduksen jälkeen – jälleen! – politiikan ykkösketjuun. Jytkyn jälkeisessä elämässä se kukisti Perussuomalaiset jo toisen kerran ja selvällä erolla.

Toisaalta presidentinvaalien jälkitunnelmissa saatettiin keväällä pohtia, heijastuuko Haavisto-ilmiö punavihreän rintaman sisäisiin voimasuhteisiin. Vihreät toipuivatkin eduskuntavaalien romahduksesta, mutta mitään suurempaa uusjakoa ei tapahtunut.

Vaikka Pekka Haavisto keräsi presidentinvaalien toisella kierroksella yli miljoona ääntä, se ei muuttanut maakuntien perinteistä käyttäytymistä. Vihreiden kokonaispotista tuli nyt Helsingistä 30 prosenttia, Uudenmaan vaalipiirin kanssa yhteen laskettuna yli puolet.

Sosiaalidemokraattien lohtu on lämmitellä sillä, että se säilytti puoluerankingissa toisen sijansa. Kaikilla muilla mittareilla tulos on vaatimaton, vaikka pitäisi kuvassa mukana myös Perussuomalaisten myötä muuttuneen tilanteen.

Edellisiin kunnallisvaaleihin verrattuna SDP hävisi enemmän kuin mikään muu puolue. Eduskuntavaaleihin nähden taas sosiaalidemokraatit kasvattivat ääniosuuttaan vähemmän kuin kovimmat kilpailijansa Kokoomus, Keskusta ja Vihreät.

Erot olivat näiltä osin pienet, totta, mutta heikkojakin signaaleja kannattaa politiikassa seurata. Erityistä huolta SDP:n tulee kantaa asemastaan Helsingissä, joka pääkaupunkina on suunnannäyttäjä, ei vähiten nuorempien sukupolvien ja tulevien tähtien silmissä.