Tuhat merkkiä politiikasta: Mallioppilaan mahalasku?

Miksi meidän, jotka olemme hoitaneet asiamme hyvin, täytyisi maksaa laskut muiden holtittomasta menosta? Suurin piirtein näinhän sitä Suomessa argumentoitiin, kun etelän euromaille alettiin sorvata pelastuspaketteja.

Ylpeyden kilinä kansallisen omahyväisyyden kellossa on vaimentunut huomattavasti viimeisen vuoden aikana. Vielä roikutaan kiinni kolmen A:n luottoluokituksessa, mutta muuten viritellään katastrofitunnelmia kuin kuilun partaalla.

Uusi mantra tietää, että olemme kohta samalla luukulla Espanjan ja Kreikan kanssa, jos emme pikaisesti ryhdy rohkeisiin ja reippaisiin uudistustoimiin – suomeksi sanottuna kulu- ja kuntokuurille.

Myös viimeisimmät Pisa-tutkimukset kertovat mallioppilaan romahduksesta kansainvälisessä vertailussa. Ja tyhmemmänkin pitäisi tajuta, että tällä velkaantumisvauhdilla ei ole kestävää pitää yllä näin laajaa julkista sektoria.

Onko valkoinen siis muuttunut mustaksi, odotusarvot hälyttävälle punaiselle, kertaheitolla tai pikku hiljaa? Vai nouseeko kriisitilan keskellä esiin sellaista ideologista puhetta, johon hyvinä aikoina ei ole tarvetta?

Luultavasti sekä että. Yksityinen yritystoiminta manaa kustantavansa koko julkisen sektorin, jonka osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa maailman kyseenalaista kärkeä. Yhtälö esitetään yleensä niin, että jälkimmäisestä tulee syntipukki edellisen vaikeuksiin.

Harvemmin huomautetaan, että julkisen sektorin suhteellinen kasvu johtuu myös siitä, että se joutuu puskurin tavoin pehmentämään vapaan markkinatalouden vastoinkäymisiä. Budjettileikkauksia parempi tapa sen osuuden pienentämiseen kansantaloudesta olisikin pistää business pyörimään.

Sen pitäisi olla yritystoiminnan ydinosaamisaluetta.