Tuhat merkkiä politiikasta: Ministerit kiertoon?

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Ennen tavattiin manata Suomen poliittista kulttuuria, että täällähän ei ministerit eroa, ennen kuin taivas putoaa niskaan. No nyt ovat tavat muuttuneet, tai sitten julkisuuden giljotiini vain on ottanut maallistuneessa yhteiskunnassa jumalten paikan.

Niskoja katkeaa ja päitä putoaa, kun pyöritys vie edellytykset ministerin tehtävien menestykselliseltä hoitamiselta. Heidi Hautalakin kaatui lopulta enemmän taitamattomaan tiedottamiseen kuin itse asiaan, toimiinsa valtion ylimmäisenä omistajaohjaajana.

En oikein osaa riemuita kehityksestä kansanvallan voittona poliittisen eliitin rappiosta. Harva Suomessakaan enää on niin suuri satraappi, että tämän ero itsessään olisi kenellekään kovin rakentava yhteiskunnallinen saavutus.

Toisaalta politiikkaan ryhtyneen on syytä muistaa ja hyväksyä, että sitä tehdään abstraktin ja epämääräisen luottamuksen varassa. Ilkka Kanervalle ei sitä ulkoministerinä enää riittänyt, siinä missä samojen viettien kohuun viemä Matti Vanhanen saattoi yhä jatkaa pääministerinä.

Paikka maan hallituksessa on useimmille kansanedustajille uran korkeimmaksi ajateltavissa oleva huippu, mikä tiivistää ministerisalkkujen ympärillä pyörivää draamaa. Ymmärrettävää, mutta astetta arkisempi suhtautuminen ei olisi pahitteeksi.

SDP:n keväällä toteuttama ministerikierrätys oli tavallaan yritys askeleeksi tähän suuntaan. Sen nostattamien laineiden korkeus kuitenkin osoitti, että maltilliseen asenteeseen on vielä pitkä matka.