Tuhat merkkiä politiikasta: Nobeleiden politiikkaa

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

MIKKO MAJANDER

Boris Pasternak, Aleksandr Solženitsyn ja Andrei Saharov ovat 1900-luvun suuria hahmoja, jotka palkittiin ansioistaan ihmisyyden eteen kirjallisuuden ja rauhan Nobeleilla. Sellainen ei sopinut Neuvostoliitolle, joka kohteli kaikkia kolmea kansalaistaan kurjasti kaltoin.

Harvemmin muistetaan, että heidän välissään Nobelin kuittasi myös Mihail Šolohov, Hiljaa virtaa Donin tekijä, joka kipusi korkealle NKP:n nomenklatuurassa. Se oli voitto Kremlille, mutta neuvostokulttuurin 60-lukulaisten silmään irvokas farssi.

Esimerkiksi emigraatioon myöhemmin ajetun Vasili Aksjonovin mukaan Šolohovin kynästä ei lähtenyt vuosikymmeniin mitään lukemisen väärtiä. Puheissaan tämä oli poliittisen vallan uskollinen sylikoira.

Kiinan kansantasavallan suhtautuminen nobelisteihin ei ole ollut juuri neuvostotovereita parempi. Liu Xiaobo vertautuu Saharoviin, Gao Xingjian Solženitsyniin, vaikka palkittiinkin vasta maanpakolaisena Ranskassa.

Heistä virallinen Kiina vaikeni, mutta juhlii nyt näyttävästi kirjallisuuden Nobelia. Onko sen voittanut Mo Yan siis henkistä sukua Šolohoville? Ainakin kiinalaisten toisinajattelijoiden joukossa on reagoitu katkeran jyrkästi Ruotsin Akatemian ratkaisuun.

Aika näyttää, mutta ensituntumalta aktivistien arvostelu tuntuu kohtuuttomalta. Ei liene syytä epäillä monien maiden kirjallisuuden asiantuntijoita, jotka näyttävät arvostavan Mo Yanin tuotantoa kokolailla johdonmukaisesti korkealle.

Kiina on kulttuurin suurvalta jo monessa esittävässä taiteessa, mutta sanan säilä on autoritaariselle järjestelmälle yhä vaarallinen. Sopii toivoa, että nyt myönnetty Nobel on omiaan avaamaan myös kirjallisuudelle yhteiskunnallista tilaa.