Tuhat merkkiä politiikasta: Pääministerivaalit ja kansanvalta

Kevättalvella 2003 käytiin Suomen poliittisen historian ehkä selkeimmät pääministerivaalit. Anneli Jäätteenmäen Keskusta voitti silloin Paavo Lipposen ja SDP:n 6 000 äänellä ja kahdella edustajapaikalla – mutta sen verran viekkaudella ja vääryydellä, että juhannukseen mennessä pääministerinä istui jo Matti Vanhanen.

Tuo tapahtumasarja on edelleen käypä opetus siitä, ettei poliittista moraalia kannata venyttää mihin tahansa edes keskellä kuumimpia taistoja. Vallan polku palkinnon ja pudotuksen välillä voi osoittautua yllättävän kapeaksi.

Toisaalta tarina muistuttaa myös, että edustuksellinen demokratiamme ei ole yhden henkilön tai kahden kilpailijan show. Vaikka puoluejohtajien profiili ja merkitys ovat kasvaneet, sellaista tappia ei enää ole (jos on ollutkaan), joka ei olisi tarpeen tullen korvattavissa.

Parlamentarismissa hallituksen tulee nauttia eduskunnan luottamusta, jonka muotoilevat sinne äänestetyt henkilöt eri ryhmiin järjestäytyneinä. Porut kansanvallan loukkaamisesta olivatkin turhaa nurinaa, kun muutama sata Kokoomuksen puoluekokousedustajaa sai kesällä valita maalle uuden pääministerin.

Vaikka poliittista johtajuutta kaivataan kipeästi, edessä olevia eduskuntavaaleja ei kannata yksinkertaistaa pelkäksi henkilökysymykseksi. Mutta sen, joka tarjoutuu tavoittelemaan pääministerin paikkaa, sopisi kyllä sitoutua hoitamaan tehtävää koko vaalikauden ajaksi.

Ellei eduskunta kansanvallan korkeimpana instituutiona toisin hyväksi harkitse.