Tuhat merkkiä politiikasta: Ruotsi, rakas esikuva

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Ruotsi edusti vuosikymmenet yhteiskunnallista esikuvaa, jota Suomi yritti pikkuveljen tavoin kiriä kiinni. Perässä kulkijan etuna oli ottaa soihdunkantajan kokemuksista oppia niin, että siinä saattoi välttää kaikkein pöllöimmät virheet.

Viimeistään EU-jäsenyyden myötä päästiin 1990-luvulla rinnalle, joidenkin mielestä ja muutaman mittarin mukaan ohikin. Helsingistä alettiin tähyillä Tukholman ja Pohjolan sijaan suoraan Manner-Euroopan rintamaille, josta viime aikoina on ollut syytä tehdä paluuta.

Silta Skandinaaviaan on ollut ennen muuta sosiaalidemokraattien voimavara, mutta viime vuosina ovat porvarit hamunneet sitä itselleen. Kokoomus seurasi taitavasti ruotsalaisen veljespuolueensa taktisia malleja julistautuessaan työn ja työväen puolueeksi.

Etelärannasta ei juuri muuta kuulukaan, kuin surkuttelua Suomen kilpailukyvystä verrattuna länsinaapuriin, jota porvariblokki vetää jo toista vaalikautta. Keskellä maailmantalouden kurjuutta se on kyennyt jopa ylijäämäisiin budjetteihin.

Kestävyysvajeesta huolestuneet taas haikailevat esimerkiksi Ruotsin työllisyysastetta, joka on vanhemmissa ikäluokissa Suomea huomattavasti korkeammalla tasolla.

Vasemmiston valttikortit ovat olleet vähissä, mutta Ruotsin sosiaalidemokraattien viime viikon puoluekokouksen valossa muutos voi hyvinkin olla edessä. SAP:n johto on viimein uskottava ja vakaa, ja kannatusviisarit osoittavat gallupeissa ylöspäin.

Poliittinen linja viittaa siihen, että ruotsalaistoverit saattavat hyvinkin taas onnistua yhdistämään aatteelliset ihanteensa pragmaattiseen käytäntöön. Se on heidän perinteinen vahvuutensa – niin kuin myös Suomen SDP:n.