Kataisen–Urpilaisen rakenneuudistuspaketti numero yksi on nyt saatu yhteisesti ihmeteltäväksi ja on syytä kysyä, uudistuvatko rakenteet. Hmm. Paljon jää nähtäväksi ja tulevien toimien varaan.

Päivä- ja kotihoitoon puuttuminen ovat sensitiivisiä asioita, mutta sittenkin enemmän signaaleja suunnasta kuin suurten summien ratkaisuja. Todelliset miljardit liittyvät kuntatalouteen sekä työmarkkinakysymyksiin, joista jälkimmäiset siirtyivät kaikki kolmikantaiseen valmisteluun.

Kuntien velvoitteita taas odottaa karsiminen ja toimintaa tehostaminen. Mielenkiinnolla odotetaan ensimmäisiä leikkauslistoja ja kuka ne ottaa nimiinsä, vaikka liikkeelle lähdettäisiin virkamiestyönä.

Ja paljon saa vettä vielä virrata Aurajoessa, ennen kuin Varsinais-Suomessa kansa äänestää kehyskuntien pakkoliitoksesta Turkuun. Minkälainen lienee silloin maassa hallitus kokoonpanoltaan ja sen poliittinen tahto?

Toisaalta kestävyysvajeen umpeen kurominen on siksi suuri urakka, ettei sitä kertarysäyksellä hoideta kuntoon. Prosessi on nyt joka tapauksessa aloitettu, ja hyvä niin.

Heurekan henkeä arjen teoissa kuvasti sitten nopeasti solmittu pitkä palkkamalttitupo. Samoin se, ettei hallituksen ponnistusta riennetty kyynisesti vain vähättelemään riittämättömänä, vaan siinä nähtiin myös lupaava osoitus päättäväisyydestä kohti parempaa.

Hallituspiireistä tarttui korvaan luonnehdinta ”sinipunan vastaiskusta”, joka osui asian poliittiseen ytimeen. Tässä mitataan Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien välisen akselin uskottavuus ja toimintakyky. Kuinka pitkälle se kantaa yhteiskuntapolitiikassa?

Eduskuntavaalit aikanaan kertovat, saako linja kansalaisten siunauksen ja jatkomandaatin. Sen murehtimisen aika ei kuitenkaan ole nyt, vaan hallituksen on uskottava omaan ja yhteiseen tekemiseen. Ilman sitä ei synny tuloksia – eikä ilman tuloksia hyvää vaalimenestystä.