Tuhat merkkiä politiikasta: Sosiaalidemokratia ja ”kurjistuva keskiluokka”

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Suurin uhka työväenliikkeen kannatuspohjalle on perinteisesti ollut onnistunut säätykierto. Sosiaalinen luokkaidentiteetti mureni sitä mukaa, kun yhteiskunta kehittyi ja modernisoitui, tasa-arvoistuvat koulutusväylät avasivat ammatteja ja tehtäviä ihmisille heidän syntymätaustaansa katsomatta.

Se oli positiivinen ongelma. Vasemman laidan teoriat jatkuvasta kurjistumisesta eivät vastanneet elävää elämää, kun duunaritkin pääsivät osallisiksi elintason noususta. Materiaalisilla mittareilla arvioituna ”proletariaatti keskiluokkaistui”, jota voi pitää myös reformistisen työväenliikkeen tavoitteiden ja toiminnan täyttymyksenä.

Vaikka kannattajakunnan kollektiivinen itseymmärrys hämärtyi, sosiaalidemokraatit kykenivät uusimaan poliittista voimaansa muuttumalla palkansaajien yleispuolueiksi. Se oli sovitettavissa liikkeen suureen kertomukseen, jossa edistys toteutui alati täydellistyvässä hyvinvointivaltiossa.

Usko tuon menestystarinan jatkumiseen on nyt murtumassa. Keskiluokan kasvavasta ahdingosta on puhuttu pitkään niin anglosaksisissa maissa kuin jopa vauraassa Saksassa, eikä kansainvälisesti tähän asti menestyksekäs pohjoismainen malli tarjoa välttämättä suojaa kehitystrendiä vastaan.

Yhteiskunnallinen murros näkyy SDP:n käymistilassa. Sen on paradoksaalisesti vaikeampi löytää kantavaa identiteettiä ”keskiluokan proletarisoituessa” kuin päinvastaisessa prosessissa. Uusi asetelma herättää kysymyksiä sosiaalidemokratian luonteesta: ollako yleis- vai työväenpuolue? Perusjännite on puskemassa pinnan alta esiin.