Tuhat merkkiä politiikasta: Työttömyyden aikapommi

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

MIKKO MAJANDER

Millaista työttömyyttä yhteiskunta voi sietää? Näkemys on vaihdellut aikain saatossa maasta ja tilanteesta riippuen.

Kun presidentti Urho Kekkonen runnasi syksyllä 1975 Suomeen laajapohjaisen hallituksen, hän käytti kansallisen hätätilan perusteena työttömien määrän kipuamista yli 60 000:n. Hätää ei kuitenkaan seurannut katastrofi, vaikka vuodessa luku kaksinkertaistui. 

Nykyäänhän noista numeroista ”iloitsisi” kuka tahansa pää- ja työministeri osoituksena hallituksen onnistuneesta politiikasta. Mikään ei ole tälläkään sektorilla ollut Suomessa entisensä 1990-luvunsuuren laman jälkeen.

 

Näkökulman muutos liittyy myös syvempään aikakauden vaihtumiseen. Kylmän sodan vuosikymmeninä vielä pelättiin työttömyyden ruokkivan kommunistien kannatusta, eikä kahtia jakautuneessa Euroopassa ollut siihen varaa.

 

Mieliä vainosi kokemus siitä, kuinka 1930-luvun alun lamakurjuus oli johtanut ääriliikkeiden nousuun tuhoisin seurauksin.

 

Suomalaiset tottuivat ihailemaan Ruotsia, jossa täystyöllisyys tuntui aina asettuvan politiikan tavoitehierarkiassa korkeammalle kuin meillä kotomaassa. Viime vuosina on sitten koettu sekin ihme, että länsinaapurin työttömyysluvut ovat Suomea rumemmat.

 

Vaikka hyvinvointivaltion rakenteet ovat molemmissa koetuksella, sosiaaliturvan puskurit ovat toistaiseksi vaimentaneet iskuja niin, että arjen törmäykset eivät ole muuttuneet tyrmäyksiksi.

 

Eteläisessä Euroopassa ihmisten selviytymisstrategiat eivät ole rakentuneet yhtä valtiokeskeisesti, mutta rajansa on heidänkin verkostojensa venymisellä. Erityisesti nuorisotyöttömyys on aikapommi, jonka purkamisella alkaa olla kiire.

 

Räjähdys merkitsisi yhteiskuntarauhan järkkymistä.