Tuhat merkkiä politiikasta: Vähemmistöhallituksen autuus
Blokkivaali on johtanut Ruotsin samankaltaiseen pattitilanteeseen, jossa Suomi rämpi viime eduskuntavaalien jälkeen. Stefan Löfven saa parhaillaan maistaa karvaan kautta vähemmistöhallituksella hallitsemisen autuutta.
Maaliskuussa kirjoitin tällä palstalla: ”Pärjätäkseen vaalikauden loppuun Kataisen–Urpilaisen sixpack kaipaisi vahvempaa sitoutuneisuutta ja puolustusta hallituspuolueiden omista riveistä.” Jokainen tuntui vetävän omaan suuntaansa, ministerit hakeutuivat pois valtioneuvostosta ja puoluejohtajia pantiin vaihtoon kansakunnan ykköspaikoilta.
Poliittinen vetämättömyys aiheutti yleistä turhautuneisuutta, johon haikailtiin myös järjestelmätason ratkaisuja. Monia houkutti puolueiden ryhmittyminen keskustaoikeiston ja punavihreän vasemmiston blokeiksi, joiden välillä äänestäjän olisi selkeä valita.
Esiin heitettiin myös ajatus, että vähemmistöhallitus voisi olla parempi vaihtoehto kuin ideologisesti epäpyhä enemmistökoalitio, jota ei pidä koossa kuin jäykkä hallitusohjelma ja tiukka ryhmäkuri.
Molemmille ”reformeille” löytyi esikuvaa muista Pohjoismaista, joissa blokkivaalit ja vähemmistöhallitukset ovat mieluummin sääntö kuin poikkeus. Suomessa niitä vastaan sotii kuitenkin sekä puolueiden osin skandinaaveista poikkeava profiili että maan perinteinen poliittinen kulttuuri.
Sitten kevään Suomen hallituksesta on kadonnut niin Katainen kuin Urpilainenkin, eikä sixpackista ole jäljellä kuin neljä puoluetta. Näillä murenilla yritetään sitten sinnitellä huhtikuun vaaleihin asti.
Toisaalta syksy on syönyt paljolti pohjan myös systeemin korjausehdotuksilta. Blokkivaali on johtanut Ruotsin samankaltaiseen pattitilanteeseen, jossa Suomi rämpi viime eduskuntavaalien jälkeen. Stefan Löfven saa parhaillaan maistaa karvaan kautta vähemmistöhallituksella hallitsemisen autuutta.
Stubbin-Rinteen hallituksen enemmistö eduskunnassa taas on kaventunut niin pieneksi, että ryhmäpiiskurit ovat jo pariin otteeseen haalanneet jokaisen kynnelle kykenevän kansanedustajan paikalle luottamusäänestykseen.
Pelkäänpä pahoin, että vähemmistöhallituksen kanssa Arkadianmäen teatterissa esitetäisiin jatkuvasti tällaisia ”kiikun kaakun” -näytelmiä poliittisine lehmänkauppoineen. Sekö olisi parempaa demokratiaa, tuottaisi toimivampia päätöksiä?