Tuhat merkkiä politiikasta: Vedenjakajalla?

Viime viikolla keskusteltiin eduskunnan Pikkuparlamentissa järjestetyssä TalviAreenassa Suomen taloustilanteesta ja kilpailukyvystä. Teemaan johdatteli puhemies Eero Heinäluoma pohtimalla, että ilmassa on ”taitekohdan tuntua”. Koko kansakunta katsoo itseään, että mitäs nyt tehdään, mikä on talouspolitiikan iso linja.

Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori komppasi puhumalla ”käänteen paikasta”, kun taas oppositiojohtaja Juha Sipilän sanastossa oltiin ”saranakohdassa”. Samaan aikaan Talouselämä-lehti otsikoi valtiovarainministeriön uuden valtiosihteerin Martti Hetemäen sanomaksi, että ”koko julkinen talous pitää panna täysremonttiin”.

Hallituskauden puolivälitarkasteluun alkaa kohdistua paineita, joita ei pienillä säädöillä enää tyydytetä. Porvaripuolen ratkaisuehdotus tuntuu kietoutuvan tavalla tai toisella yritysverotukseen, johon haetaan täsmätukiaisilla näpertelyn sijaan kerralla tymäkkää kevennystä. Münchhausenilaisten oppien mukaan sen pitäisi sitten maksaa itse itsensä.

Vasemmiston ja vihreiden vastausta odotellaan. Valtionvarainministerin päänsärkynä kun on tasapainottaa niin lyhyellä tähtäimellä valtion budjetti kuin vähän pitemmällä koko valtion talous eli pysäyttää velkaantuminen. Veropohjan nakertaminen on näissä puuhissa kaksiteräinen miekka, joka leikkaa toisella laidallaan lähes väistämättä sosiaalista turvaa.

Vielä eduskuntavaalien 2011 alla jokainen puolue laski talouden sopeuttamisessa sen varaan, että tuleva kasvu korjaa huomattavan osan ongelmista. Degrowth ei edes häivähtänyt vaalikeskustelujen vaihtoehdoissa, ei sen enempää uhkakuvana kuin kulutusta hillitsevänä pelastusoppina.

Kasvukautta yhä vain odoteltaessa on nyt vaarassa käydä niin, että downshiftaaminen ei jää eettiseksi elämäntapataiteiluksi, vaan se toteutuu yt-irtisanomisten, eläkkeelle siirtymisten ja muuten alenevan elintason kautta.