Tukirahat järjestöille menevät hukkaan – vai menevätkö?

Kansalaisjärjestöt eivät ole erityisen tärkeitä – vai ovatko sittenkin?

Kansalaisjärjestöt ovat keskeinen osa kansalaisyhteiskuntaa ja osa monen suomalaisen tavallista arkea. Niiden merkitys ei rajoitu palvelujen tuottamiseen vaan vapaa kansalaisyhteiskunta on demokratian perusedellytys.

Suomea kutsutaan usein yhdistysten luvatuksi maaksi. Yhdistykset ovat olleet tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa jo 1800-luvulta lähtien. Nykyään Suomessa toimii yli satatuhatta rekisteröitynyttä yhdistystä. Patentti- ja rekisterihallitus jakaa yhdistykset yhdeksään pääryhmään. Ne ovat poliittiset yhdistykset, ammattiin ja elinkeinoon liittyvät yhdistykset, sosiaali- ja terveysalan yhdistykset, kulttuurialan yhdistykset, vapaa-ajan yhdistykset, urheilu- ja liikuntayhdistykset, uskontoon ja maailmankatsomukseen liittyvät yhdistykset, maanpuolustukseen ja kansainvälisiin suhteisiin liittyvät yhdistykset sekä muut yhdistykset. Kulttuurialan yhdistyksiä on Suomessa eniten, reilu 23 000 yhdistystä. Toiseksi eniten, eli yli 17 500, on urheiluun ja liikuntaan liittyviä yhdistyksiä. 

Kansalaisjärjestö voi siis tarkoittaa jalkapalloseuraa, potilasjärjestöä, luonnonsuojeluyhdistystä, poliittista puoluetta, ammattiliittoa, ihmisoikeusjärjestöä tai vaikkapa kotiseutuyhdistystä. Vaikka kansalaisjärjestöt ovat usein rekisteröityjä yhdistyksiä, on olemassa myös epämuodollisempaa kansalaistoimintaa. Sellaista on esimerkiksi Elokapina tai paikallisten asukkaiden ryhmä sosiaalisessa mediassa, joka on perustettu lähiluonnon säilyttämiseksi. 

Kansalaisyhteiskunnan keskeinen piirre on sen riippumattomuus julkisesta vallasta. Järjestöt eivät ole osa valtiota, vaikka ne voivat tehdä sen kanssa yhteistyötä tai saada toimintaansa julkista rahoitusta. Ne eivät myöskään lähtökohtaisesti tavoittele taloudellista voittoa yritysten tavoin. Kansalaisyhteiskunta muodostaa näin tilan, jossa ihmiset voivat järjestäytyä, toimia yhdessä ja pyrkiä vaikuttamaan yhteiskuntaan.

Järjestöt ovat iso osa suomalaisten arkea. Orpon hallituksen vuosien 2023–2027 kansalaisjärjestöstrategiassa todetaan, että yli puolet suomalaisista osallistuu ainakin jonkin yhdistyksen toimintaan. Myös vapaaehtoistyö on yleistä: vuonna 2024 julkaistun kyselyn mukaan vajaa puolet suomalaisista oli tehnyt vapaaehtoistyötä edeltäneen vuoden aikana. Merkittävä osa siitä tehdään yhdistysten kautta.

Suomalaiset paitsi osallistuvat järjestöjen toimintaan, myös pitävät sitä hyvin tärkeänä. E2 Tutkimuksen vuonna 2025 tekemän kyselytutkimuksen mukaan lähes neljä viidestä (78 %) suomalaisesta ajattelee, että kansalaisjärjestöjä tarvitaan nostamaan esiin yhteiskunnan epäkohtia. Saman tutkimuksen mukaan 76 prosenttia suomalaisista pitää järjestöjä tärkeänä demokratian toteutumisen kannalta ja lähes kolme neljästä uskoo, ettei heikoimmassa asemassa olevien ääni kuuluisi yhteiskunnassa ilman järjestöjä. Pysäyttävää on, että 78 prosenttia kyselyyn vastanneista suomalaisista uskoo, että hallitus tekee virheen leikatessaan järjestöjen rahoitusta.

Vaikka vapaaehtoistyöstä ei makseta palkkaa, on sillä myös taloudellista arvoa. Jukka Hoffrénin vuoden 2023 laskelman mukaan Suomessa tehdyn vapaaehtoistyön vuosittainen arvo on lähes 3,2 miljardia euroa, mikä vastasi tuolloin noin 1,3 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vaikka se ei näy samalla tavalla kansantalouden tilinpidossa kuin palkkatyö, osoittaa laskelma, kuinka suuren määrän palkatonta työtä suomalaiset tekevät muiden ihmisten ja yhteiskunnan hyväksi.

Itsenäiset kansalaisjärjestöt ovat vapaan demokraattisen oikeusvaltion perusedellytys. Ihmisillä on mahdollisuus järjestäytyä puolueiksi, joita äänestetään vaaleissa. Erilaiset järjestöt edustavat niiden jäsenten etua ja pitävät vaikkapa haavoittuvien ryhmien tai ympäristönsuojelun näkökulmaa esillä niin eduskunnan kuulemisissa kuin vaikkapa mielenosoituksissa.  Siksi yhdistymis-, kokoontumis- ja sananvapaus on turvattu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Yksi kansalaisyhteiskunnan tehtävistä on myös toimia julkisen vallan vahtikoirana. Järjestöt voivat seurata vallankäyttöä, nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja arvostella sekä viranomaisia että hallituksia ja muita päätöksentekijöitä.

Kansalaisyhteiskunnan voi hahmottaa myös sitä kautta, miltä näyttäisi, jos kansalaiset eivät voisi vapaasti järjestäytyä Suomessa. Järjestäytymisen ja sananvapaus ovat Suomessakin historiallisesti tuoreita ilmiöitä, jotka laajenivat vasta itsenäisyyden aikana. Nykypäivänä Venäjä on esimerkki autoritaarisesta maasta, missä vallanpitäjät ovat rajoittaneet kansalaisten vapautta järjestäytymiseen ja mielipiteen ilmaisuun. Jos Suomi olisi Venäjän kaltainen maa, voisi se tarkoittaa oppositiopuolueiden kieltämistä ja kriittisen kansalaiskeskustelun vaientamista jopa väkivallan uhalla. Kriittinen kansalaisyhteiskunta muodostaa vastavoiman vallankäyttäjille, minkä vuoksi itsevaltiuden tavoittelijat ovat aina käyneet ensimmäisenä sitä vastaan.

Vaikka tällainen kehitys saattaa kuulostaa absurdilta Suomesta katsoen, ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, ettei sama voisi tapahtua täällä. Lopulta vahva ja riippumaton kansalaisyhteiskunta ei ole mustavalkoinen asia, vaan sitä vahvistetaan tai nujerretaan asteittain, vaikkapa heikentämällä sen toimintamahdollisuuksia.

Kansalaisjärjestöjä ei kannata tukea julkisin varoin – vai kannattaako?

Suuri osa järjestötoiminnasta pyörii vapaaehtoistyön avulla tai muuten hyvin pienillä resursseilla. Kaikkea toimintaa ei kuitenkaan voi tehdä ilman rahaa. Julkisilla avustuksilla voidaan mahdollistaa sellaista yhteiskunnallisesti hyödylliseksi katsottua toimintaa, johon pelkkä vapaaehtoistyö, jäsenmaksut tai lahjoitukset eivät riitä.

Järjestöjen rahantarve vaihtelee huomattavasti sen mukaan, millaista toimintaa ne järjestävät tai mitä ne tekevät. Paikallinen harrasteyhdistys voi toimia lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin ja rahoittaa vähäiset kulunsa jäsenmaksuilla tai vaikka myyjäisillä. Toisessa ääripäässä ovat järjestöt, jotka työllistävät ammattilaisia ja tarjoavat esimerkiksi neuvontaa, kriisiapua tai harjoittavat muuta erityistä osaamista vaativaa toimintaa. Tällöin rahaa tarvitaan myös esimerkiksi toimitiloihin, tapahtumiin, koulutuksiin, viestintään ja vapaaehtoistoiminnan järjestämiseen.

Jäsenmaksujen lisäksi järjestöt saavat tuloja muun muassa lahjoituksista sekä oman toimintansa tuotoista, eli vaikkapa osallistumismaksuista ja myynnistä. Valtio, kunnat ja hyvinvointialueet tukevat järjestöjen toimintaa myös julkisista varoista. Julkista rahoitusta jakavat useat eri toimijat eri tarkoituksiin, joten kattavaa tilastoa kaikista järjestöjen avustuksista ei ole olemassa. Vuoden 2024 kansalaisjärjestöstrategiassa arvioitiin, että järjestöt saavat erilaisia harkinnanvaraisia valtionavustuksia yhteensä noin 800 miljoonaa euroa vuodessa. Sittemmin valtionavustuksia on jonkin verran leikattu. Kunnat puolestaan myönsivät järjestöille ja säätiöille vuonna 2024 yhteensä 188 miljoonaa euroa ja hyvinvointialueet 16 miljoonaa euroa. Kuntarahoituksesta suurin osa myönnetään kulttuuri- ja liikuntapalveluihin sekä hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen.

Viime aikoina on puhuttu paljon etenkin sosiaali- ja terveysalan järjestöjen valtionavustuksista, sillä Orpon hallitus on leikannut niitä merkittävästi. Sosiaali- ja terveysministeriö myönsi vuonna 2026 niin kutsuttuja STEA-avustuksia 686 sosiaali- ja terveysalan järjestölle yhteensä noin 274 miljoonaa euroa. Avustusten määrä on vähentynyt vuodesta 2024 jo noin 110 miljoonaa euroa, ja hallitus leikkaa niitä ensi vuonna vielä noin 80 miljoonalla eurolla. Vuonna 2027 STEA-avustusten määrä on siten noin puolet vuoden 2024 tasosta. Käytännössä nämä leikkaukset leikkaukset johtavat järjestöjen yleishyödyllisen terveyttä ja hyvinvointia edistävän toiminnan supistuksiin.

Sote-järjestöjen lisäksi muun muassa kehitysyhteistyötä, nuorisotoimintaa ja urheilua rahoitetaan eri ministeriöiden kautta. Esimerkiksi ulkoministeriö rahoittaa suomalaisten kansalaisjärjestöjen tekemää kehitysyhteistyötä sekä ohjelma- että hanketuella. Yhteensä tukia myönnettiin vuosille 2026–2029 ja 2025–2028 noin 331 miljoonaa euroa.

Jopa rahoituksen määrää olennaisempi kysymys on se, mitä sillä saadaan aikaan. Järjestöjen toiminta vaikkapa ennaltaehkäisevissä sote-palveluissa on tehokasta, sillä ne voivat toimia julkista sektoria ja yrityksiä ketterämmin muun muassa hyödyntämällä vapaaehtoisia toiminnassaan. Etua tuo myös se, että ne eivät tavoittele toiminnasta voittoa itselleen, joten ne voivat tuottaa palvelut halvemmalla tai laadukkaammin. Järjestöt myös täydentävät muiden toimijoiden palveluvalikoimaa ja sparraavat niitä toimintansa kehittämisessä.

Usein järjestöille myönnettyä julkista rahoitusta arvostellaan siitä, että rahat kuluvat varsinaisen toiminnan sijasta palkkoihin ja ”turhaksi” miellettyyn ”paisuneeseen” hallintoon. Ilman palkattuja työntekijöitä ja toiminnan vaatimaa hallintoa ei kuitenkaan olisi myöskään sitä toimintaa, jota rahoituksella halutaan saada aikaan.

Aivan samalla tavalla kuin yrityksetkin, tarvitsevat järjestöt ihmisiä suunnittelemaan ja johtamaan toimintaa, hoitamaan taloutta ja kirjanpitoa, viestimään toiminnasta sekä seuraamaan toiminnan tuloksia. Esimerkiksi kriisiapua tarjoavan järjestön työntekijän palkkakulu on toimintakulu, jos työntekijä on se, joka kriisiapua antaa.

Hallintoa tarvitaan olennaisesti myös siihen, että järjestöjen käytössä olevat rahat käytetään tehokkaasti ja vastuullisesti. Tämä koskee yhtä lailla jäsenmaksuja ja lahjoituksia, kuin julkisia avustuksia. Yksityinen rahoitus ei takaa, että järjestöjen rahat käytettäisiin tehokkaammin. Päinvastoin julkinen rahoitus voi jopa tarkoittaa tehokkaampaa toimintaa, sillä julkisten avustusten käytöstä pitää raportoida ja sitä valvotaan laajemmin kuin yksityistä. Tämä jo itsessään kannustaa tehokkuuteen ja tuloksellisuuteen. Eri avustusten valvontakäytännöt vaihtelevat, mutta säännöllisten vuosiraporttien lisäksi esimerkiksi STEA tekee myös laillisuus- ja tuloksellisuustarkastuksia.

Valvonta ei tietenkään tarkoita, etteikö järjestöissä voisi tapahtua väärinkäytöksiä tai että kaikki julkisella rahalla rahoitettu toiminta olisi automaattisesti tuloksellista. On kuitenkin hyvä muistaa, että julkisella sektorilla, jos avustusta käytetään ehtojen vastaisten, sen maksaminen voidaan keskeyttää ja jo maksettua avustusta periä takaisin. Näitä STEA tekee vuodessa noin kaksikymmentä. Yksityisellä sektorilla ei samanlaista keppiä välttämättä ole.

Järjestöjen toimintaa voisi rahoittaa vain lahjoituksilla tai yksityisin varoin – vai voisiko?

Yksityisellä rahoituksella on tärkeä rooli järjestöjen toiminnassa, mutta pelkkien lahjoitusten varassa kansalaisyhteiskunta olisi heikompi ja sen toiminta yksipuolisempaa. Lahjoitusraha ei jakaudu tasaisesti: toisille asioille ja ihmisryhmille sitä on huomattavasti helpompi saada kuin toisille. Lisäksi lahjoitusten kerääminen vaatii henkilökuntaa ja aiheuttaa kustannuksia. Julkinen rahoitus edistää näin ollen järjestöjen yhdenvertaisuutta.

Julkisen rahoituksen vaihtoehdoksi esitetään usein yksityistä rahoitusta. Ajatus on yksinkertainen: ihmiset saisivat silloin itse päättää, mitä asioita pitävät tärkeinä, ja tukea haluamaansa toimintaa esimerkiksi jäsenmaksuilla ja lahjoituksilla.

Tosiasiassa yksityinen rahoitus on ollut aina tärkeä osa järjestöjen rahoitusta, ja sitä on pyritty myös lisäämään aktiivisesti. Orpon hallituksen kansalaisjärjestöstrategiassa  järjestöjen oman varainhankinnan edellytyksien vahvistaminen on yksi viidestä nimetystä prioriteetista. Hallitus muun muassa kasvatti lahjoitusten verovähennyksiä, tosin rajaten muun muassa ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöt vähennyksen ulkopuolelle. Käytännössä verovähennys tarkoittaa, että valtio maksaa osan kansalaisten lahjoituksista – ja mitä suuremmat tulot sitä suurempi on valtion maksama tuki. Sen sijaan pienituloisia verovähennys ei hyödytä, sillä he eivät maksa tuloistaan muutenkaan veroa.

Yksityiseen rahoitukseen liittyy kuitenkin ongelmia. Ensinnäkin se on mitä suurimmissa määrin yhdenvertaisuuskysymys. Ensinnäkin lahjoituksia pystyvät maksamaan eniten suurituloisimmat ja yritykset, joiden lahjoituksia valtio siis vieläpä tukee verovähennyksin. Käytännössä se johtaa siihen, että eniten tukea saavat varakkaimpien tai muuten julkisen mielenkiinnon kohteena olevat toimijat. Vaikkapa elinkeinoelämän etujärjestöjen on aina helppoa saada rahoitusta, mutta haavoittuvimmassa asemissa olevia auttavien järjestöjen tilanne on vaikeampi. Tilannetta kärjistää se, että huonossa taloustilanteessa lahjoitukset järjestöille ovat yksi ensimmäisistä asioista, joista pienituloinen voi säästää.

Yksityisiin lahjoituksiin vahvemmin nojaava järjestelmä siis siirtää valtaa pois demokraattisen päätöksenteon piiristä. Riskinä on, että varakkaat yksityishenkilöt ja yritykset voivat varallisuudellaan vaikuttaa nykyistä enemmän politiikkaan ja siihen, millainen yhteiskunta Suomi on. Kyse ei ole siis vain siitä, kuinka paljon rahaa järjestöille on tarjolla, vaan mitä suuremmissa määrin siitä, kuka saa päättää, mihin sitä käytetään.

Yksityinen raha ei siis tule automaattisesti paikkaamaan esimerkiksi nyt huomattavasti vähennettyä STEA-rahoitusta. Sen sijaan aiemmin julkisin avustuksin toteutettua toimintaa joudutaan supistamaan. Kun moni järjestö ajetaan käytännössä alas, ei ole mitään takeita siitä, että toiminta saadaan pystytettyä uudestaan. Varainhankinta aiheuttaa myös hallintoa ja kustannuksia, kun sitä varten on palkattava erikseen työntekijöitä. Julkisella rahoituksella voikin monesti kanavoida rahat helpommin itse tekemiseen.

Yksityisen rahoituksen etuna voi pitää sitä, että se vähentää järjestöjen riippuvuutta valtiosta, joten niiden on helpompi kritisoida vaikkapa hallituksen toimintaa. Toisaalta liian suuri riippuvuus yksityisesti rahoituksesta ja etenkin suurista lahjoittajista voi viedä ojasta allikkoon, sillä silloin riippuvuus yksityisestä rahoittajasta voi estää kritisoimasta rahoittajalle tärkeitä asioita. Nimenomaan riittävän laaja rahoituspohja on omiaan lisäämään järjestöjen riippumattomuutta, ja sen laajentamisessa myös julkisella rahoituksella on sijansa.

Kukaan ei huomaa muutosta, kun sote-järjestöjen avustuksia leikataan – vai huomaako?

Kun sote-järjestö joutuu lopettamaan leikkausten vuoksi toimintansa, sen tekemä työ ei automaattisesti siirry julkiselle tai yksityiselle sektorille. Monelle järjestöjen tarjoamalle palvelulle tai tuelle ei välttämättä löydy korvaajaa, vaikka ihmisten avun tai tuen tarve säilyy.

Sosiaali- ja terveysalan järjestöillä on monenlaisia tehtäviä. Osa järjestöistä tuottaa hyvinvointialueille niiden järjestämisvastuulla olevia palveluja, jolloin hyvinvointialue ostaa palvelun järjestöltä samaan tapaan kuin yritysmuotoisilta palveluntuottajilta. Tätä ei pidä sekoittaa järjestöavustuksilla rahoitettavaan toimintaan.

Julkisilla avustuksilla toimivat järjestöt taas tarjoavat esimerkiksi vertaistukea, neuvontaa, kriisiapua, koulutuksia ja muuta matalan kynnyksen tai ennaltaehkäisevää toimintaa, joka täydentää julkisia palveluja. Kaikki tällainen toiminta ei kuulu julkisen sektorin lakisääteisiin tehtäviin. Jos järjestö joutuu lopettamaan toimintansa tai supistamaan sitä, ei siis ole itsestään selvää, että hyvinvointialue tai joku muu toimija ryhtyy tarjoamaan samaa toimintaa.

Itse avun ja tuen tarve ei kuitenkaan välttämättä katoa toiminnan mukana. Ihminen voi hakeutua muun avun piiriin, jolloin tuen tarve siirtyy toisen toimijan hoidettavaksi ja samalla rahoitettavaksi. Pahimmassa tapauksessa ihminen voi jäädä kokonaan ilman tukea, jos hän ei osaa tai syystä tai toisesta kykene etsimään sitä muualta. Ennaltaehkäisevän tuen lakkaaminen taas voi näkyä ennen pitkää vaikkapa kasvavina terveys- tai poliisipalvelujen tarpeena sekä työkyvyn alenemisena. Se voi tulla kalliiksi ja aiheuttaa inhimillisen kärsimystä. Järjestöleikkauksia ei voikaan arvioida pelkästään sen perusteella, kuinka paljon rahaa niistä säästyy. Olennaista olisi tarkastella, mitä toiminnan piirissä oleville ihmisille tapahtuu.

Hanke- ja viestintävastaava
Jelena Simić
jelena.simic@sorsafoundation.fi

Kirjoittaja vetää säätiön demokratian kehittämisen hanketta Länsi-Balkanilla ja vastaa säätiön viestinnästä.