Tuloerojen ajopuuteoria

Tuloerojen ajopuuteoria väittää, että taloudellisen eriarvoisuuden kasvu on globalisaation ja teknologisen kehityksen sivutuote, johon kansallisvaltion on vaikeaa vaikuttaa. Teorian mukaan ”markkinavoimien valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui globalisaation pyörteisiin niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun.” Totta puhuen, kehitin teorian tätä kirjoitusta varten. Sen tarkoituksena on kuitenkin kuvata niiden premissien ehdottomuutta, joilla taloudellista eriarvoisuutta usein oikeutetaan.

Taloudellisen eriarvoisuuden kasvu OECD-maissa viimeisen 30 vuoden aikana on ollut häikäisevää. Francis Fukuyama kirjoittaa Foreign Affairs -lehdessä julkaistussa erinomaisessa artikkelissaan, että mediaanitulo Yhdysvalloissa ei ole kasvanut reaalisesti lainkaan 1970-luvun jälkeen. Tämä tarkoittaa yli kolmen vuosikymmenen stagnaatiota ajanjaksona, jona maan kokonaistuotanto kasvoi tasaisen vahvasti. Myös Suomessa tuloerojen kasvu on ollut viimeisen 20 vuoden aikana OECD-maiden huippua.

Taloudellisen eriarvoisuuden kasvua on pyritty selittämään ensisijaisesti globalisaatiolla ja teknologisella kehityksellä. Tältä pohjalta on myös toteutettu politiikkaa, joka on pitänyt tuloerojen kasvua näiden megatrendien ikävänä sivutuotteena, johon kansallisvaltion on vaikea vaikuttaa. Ajatusjuoksu selityksen takana on seuraava: kuljetus- ja viestintäteknologian kehittyminen on tehnyt työvoiman kysynnästä ja tarjonnasta globaalia, jolloin työpaikat siirtyvät sinne, missä työn tarjonta on halvinta. Toisin sanoen pois Suomesta ja muista korkean elintason ja työvoimakustannusten maista. Tämä joko vie Suomesta työpaikkoja tai heikentää suomalaisen työläisen neuvotteluasemaa työnantajan kanssa.

Toinen selittävä tekijä on se, että globaaleilla markkinoilla toimivat ja uusinta teknologiaa hyödyntävät toimijat saavat osaamisestaan moninkertaisen hyödyn aiempaan nähden. Taitavan nörtin osaaminen voi olla taloudellisesti tuhatkertaisesti arvokkaampaa kuin kylän parhaan kirvesmiehen.

Molemmat selitykset kuulostavat uskottavilta. Niiden selitysvoima on kuitenkin alhainen.

Kesällä Journal of Economic Perspectives -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan globalisaatio ja teknologinen kehitys eivät pysty selittämään tuloerojen kasvua maiden sisällä tai niiden välillä. Tutkimuksen argumentti on yksinkertainen, mutta vakuuttava: samoilla globaaleilla markkinoilla toimivat ja samaa teknologiaa hyödyntävät kehittyneet maat ovat päätyneet täysin erilaisiin lopputuloksiin tulonjaon suhteen. Saksassa, Hollannissa ja Sveitsissä rikkaimman prosentin osuus maan kokonaistuloista on laskenut vuodesta 1960. Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa rikkaimman prosentin suhteellinen osuus tuloista on noussut, ja selvästi.

Ajopuuteorian sijaan tutkimus antaa uskottavampia selityksiä taloudellisen eriarvoisuuden kasvulle. Näitä ovat verotus, verojärjestelmän vaikutus työnantajan ja työntekijän neuvotteluasemiin, pääomatulojen ja perittyjen tulojen merkityksen kasvu ja pääomatulojen ja ansiotulojen väliset suhteet. Näihin kaikkiin voidaan vaikuttaa vahvasti kansallisella veropolitiikalla. Kansainväliset verosopimukset olisivat tosin vieläkin tehokkaampi vaihtoehto verokilpailun vaikutusten eliminoimiseksi.

Alla oleva kuvio osoittaa, että tuloveroasteikon ylimmän marginaaliveroprosentti laskulla on selvä korrelaatio rikkaimman prosentin suhteellisen tulo-osuuden kanssa. Toisin sanoen, maissa, joissa ylintä tuloveroastetta on laskettu eniten, rikkain prosentti väestöstä on kasvattanut osuuttaan maan kokonaistuloista. Huomionarvoista on myös se, että maat joissa rikkaimman prosentin osuus kokonaistuloista on laskenut kyseisellä 50 vuoden aikavälillä (Hollanti, Ranska, Saksa, Suomi, Sveitsi) ovat pärjänneet taloudellisesti erinomaisesti. Tuloeroista puhuttaessa on toki mainittava ansiotulojen verotuksen ohella myös perityn omaisuuden ja pääomatulojen kasvanut merkitys.

Globaali verokilpailu ja kansainvälisten yritysten verosuunnittelu ovat tosiasioita, joita ei voi jättää huomiotta puhuttaessa Suomen kilpailukyvystä ja rakennemuutoksista. Ne kuitenkin ainoastaan vaikuttavat Suomen veropolitiikkaan, eivät määrää sen suuntaa. Tästä esimerkkinä Ruotsi, joka on houkutellut suoria ulkomaisia investointeja bruttokansantuotteeseensa nähden huomattavasti Suomea enemmän, vaikka maan yhteisövero on ollut kuluvaa vuotta lukuun ottamatta Suomea korkeampi. Ulkomaisten yritysten investointipäätöksiin vaikuttavat verotuksen lisäksi – tai oikeastaan verotusta enemmän – monet muut tekijät.

Asiantuntemukseni ei riitä ottamaan kantaa siihen, miten Suomen veropolitiikka tulisi kokonaisuudessaan järjestää (monelle tämä ei tunnu olevan ongelma). Asiaa on pohdittu muun muassa Kalevi Sorsa -säätiön julkaisussa Oikeudenmukainen verotus. Selvää kuitenkin on, että verojen korotukset eivät johda matalaan talouskasvuun ja turmioon an sich. Kyse on kokonaisuudesta, johon on käärittävä mukaan veropolitiikka, sosiaalipolitiikka ja monet muut institutionaaliset tekijät. Talouskasvu ja taloudellinen tasa-arvo eivät ole vaihtoehtoja, joista meidän on valittava vain toinen. Onnistuneilla rakenneuudistuksilla voidaan samanaikaisesti vähentää köyhyyttä sekä pienentää kestävyysvajetta. Tällainen olisi Vihreiden ajama työttömän verokortti, jonka tarkoituksena on helpottaa työn vastaanottamista pienentämättä kuitenkaan sosiaaliturvaa.