Maija Mattila: Tulot, varallisuus, eriarvoisuus, verot

2,5 kuukautta sitten Kalevi Sorsa -säätiö julkaisi kirjan ”Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020”. Tässä kirjoituksessa kirjan toimittaja Maija Mattila käy läpi julkaisusta seurannutta yhteiskunnallista keskustelua ja sitä, mitä hän siitä ajattelee.

Kirjoittaja Maija Mattila Maija Mattila Eriarvoisuuden vähentämisen hankevastaava

On taas se aika vuodesta, kun käydään keskustelua vauraudesta ja siitä, miksi verotietoja edes julkistetaan. Varsinaisesti kiinnostus ei kohdistu veroihin vaan siihen, mitä ne kertovat: miten tulot ja varallisuus jakautuvat.

Veropäivästä tulee mieleen noin 2,5 kuukautta sitten julkaisemamme Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020 -kirja, ja erityisesti julkaisusta seurannut yhteiskunnallinen keskustelu. Kirja oli sarjassaan ensimmäinen ja se käsittelee tulo- ja varallisuuseroja, sosioekonomisia terveyseroja, eriarvoisuutta koulutuksessa, eriarvoisuuden periytymistä, tulojen yhteyttä äänestämiseen, rasismia kouluissa sekä ruumiin kokoon liittyvää sukupuolittunutta syrjintää. Nämä seitsemän lukua on kirjoittanut yhteensä 20 akateemista tutkijaa.

Kirja sai tuoreeltaan paljon julkisuutta ja siinä esitettyjä tutkimustuloksia käsiteltiin monessa mediassa. Kirjan tarkoituksena oli laajentaa eriarvoisuudesta käytävää keskustelua, mutta ylivoimaisesti suurimman huomion sen sisällöstä sai kuitenkin Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen erikoistutkija Marja Riihelän ja taloustieteen emeritusprofessori Matti Tuomalan kirjoittama luku tulo- ja varallisuuseroista. Tämä ei ollut sinänsä yllättävää enkä osaa sitä valitettavanakaan pitää, tulo- ja varallisuuserothan ovat tärkeä eriarvoisuuden osoitin.

Tuolloin runsas kaksi kuukautta sitten keskustelussa silmiin pistivät erityisesti ne muutamat kommentit, joiden mukaan tulo- ja varallisuuserojen tutkiminen on kerta kaikkiaan turhaa, gini-kertoimella mitatut tuloerot eivät ole kasvaneet tai jos ovatkin, kasvu on itse asiassa toivottavaa. Käyn seuraavassa hieman läpi näitä väitteitä ja argumentteja, sekä sitä, mitä niistä ajattelen.

Olkiukkoja ja tietämättömyyttä

Eräänlaisen paraatiesimerkin tulo- ja varallisuuserojen siunauksellisuudesta antoi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Emilia Kullas. Sekä Twitterissä että Ylen Ykkösaamussa Kullas sanoi, että tarvitsemme tuloeroja, koska ilman niitä ”riskinotto ei kannata, kouluttautuminen ei kannata, ahkeruus ei kannata”.

Kullaksen argumentti on tietenkin olkiukko: kukaan ei ole ehdottanut, että tulo- ja varallisuuserot pitäisi poistaa kokonaan. Markkinataloudessa tuloeroja syntyy, kun yhden tuote myy paremmin kuin toisen tai yksi on toista ahkerampi. Mutta tulo- ja varallisuuseroja syntyy myös muista syistä kuin yksilön ponnisteluiden seurauksena. Aina ahkerampi ei tienaa enemmän – vai väittääkö joku, että sairaanhoitajat ja lastentarhanopettajat ovat laiskempia kuin ohjelmoijat? Ei kai kukaan vakavissaan esitä, että miljonääriperheeseen syntyvän lapsen lähtökohdat elämässä ovat samat kuin toimeentulotuella elävän lapsen? Tai että miljoonia perinyt olisi omalla ahkeruudellaan miljoonansa ansainnut?

Kirjassamme käsitellään laajasti esimerkiksi taustan merkitystä koulupolulla, ylisukupolvista eriarvoisuutta sekä rasismia ja muuta syrjintää. Myös verojärjestelmä ohjaa sitä, kenelle varallisuus kertyy ja kenelle ei niinkään. Marja Riihelä ja Matti Tuomala kirjoittavat kirjassamme, että vuosina 1990–2017 pienituloisimpaan kymmenykseen kuuluvien käytettävissä olevat tulot kasvoivat vuodessa keskimäärin 0,8 prosenttia, kun taas suurituloisimpaan yhteen prosenttiin kuuluvien tulojen vuosikasvu oli keskimäärin 3,6 prosenttia. Vuosina 1966–1990 kehitys oli päinvastaista, eli tulojen kasvu oli sitä voimakkaampaa, mitä pienemmät tulot olivat.

Tulojen ja varallisuuden jakautumisen mekanismit ovat mitä suurimmassa määrin poliittisia päätöksiä. Siksi on todella kummallista, että tiettyjen tahojen välitön reaktio erityisesti tulo- ja varallisuuseroja käsittelevään tutkimukseen on niin torjuva. Ikään kuin tulo- ja varallisuuseroja ei pitäisi tarkastella lainkaan.

Toinen tyypillinen reaktio oli esitellä Gini-kerrointa, jonka perusteella tuloerot eivät 2000-luvulla olisi lainkaan kasvaneet. Tämä on sikäli turhauttavaa, että Riihelä ja Tuomala esittelevät luvussaan muitakin tuloeromittoja ja keskustelevat niiden hyvistä ja huonoista puolista. Suhteellisen Gini-kertoimen yksi huono puoli on, että se ei juurikaan tunnista muutoksia tulojakauman ääripäissä. Lisäksi tutkijat havainnollistavat absoluuttisten ja suhteellisten tuloeromittojen eroa: jos yhden henkilön tulot kasvavat 1 000 eurosta 2 000 euroon ja toisen tulot 10 000 eurosta 20 000 euroon, ovatko näiden henkilöiden väliset tuloerot silloin kasvaneet? Suhteellisesti tuloero on pysynyt samana eli 1:10, mutta absoluuttisesti ero on kaksinkertaistunut 9 000 eurosta 18 000 euroon. Elinkeinoelämän valtuuskunnan entinen johtaja Matti Apunen jopa väitti Ylen Jälkiviisaissa, että muitakaan tuloeromittareita kuin Gini-kerroin ei ole. Tämä kommentti kenties kertoo jotakin julkisen tuloerokeskustelun tasosta Suomessa.

Raha on valtaa

EVAn nykyinen johtaja Emilia Kullas toisti Ykkösaamussa sen usein kuullun väitteen, että eriarvoisuuteen ja köyhyyteen kyllä pitää puuttua, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tulo- ja varallisuuserojen kanssa. Myös kokoomuslaisen ajatuspaja Toivon vt. toiminnanjohtaja Antti Vesala kyseli Twitterissä, ”[m]iksi tuloerot pitää väkisin nostaa ongelmaksi” ja väitti sen johtavan huomion pois ”oikeasta” ongelmasta eli köyhyydestä.

Ensinnäkään tulo- ja varallisuuseroja ei ole ”väkisin nostettu ongelmaksi” vaan niistä on kirjassamme kirjoittaneet varsin meritoituneet tutkijat, samoin kuin muista eriarvoisuuden ulottuvuuksista (kirjoittajalistauksen löydät täältä).

Toiseksi, taloudellinen eriarvoisuus ja köyhyys korreloivat: siellä, missä on enemmän taloudellista eriarvoisuutta, on myös enemmän köyhyyttä. Suosittelen tutustumaan esimerkiksi London School of Economicsin Centre for Analysis of Social Exclusion -tutkimusyksikön tutkimuksiin, jotka käsittelevät köyhyyden ja taloudellisen eriarvoisuuden välistä suhdetta (ks. esimerkiksi siistit korrelaatiot tästä).

Kolmanneksi, vauraus ei ole vain rahaa ja tavaraa, vaan se on myös valtaa. Tästä kirjoittavat kirjassamme Helsingin yliopiston tutkija Hanna Wass ja THL:n erikoistutkija Timo Kauppinen. MustRead-verkkolehden haastattelussa Wass sanoo: ”Olemme luoneet poliittiseen järjestelmään huonon syklin, joka uusii itse itseään ja ylläpitää tuloeroja. Olemme syrjäyttäneet suuren osan huono-osaisista poliittisesta päätöksenteosta, jopa äänestämisestä.”

Wass puhuu politiikan eliittikehästä, jossa hyväosaiset huolehtivat omien etujen kuulluksi tulemisesta poliittisessa päätöksenteossa. ”Koska politiikan eliittikehä ylläpitää olemassa olevia rakenteita, se menettää vähitellen kaiken uskottavuutensa kansalaisten silmissä.”

On epädemokraattista, että jotkut pystyvät ostamaan enemmän tai vähemmän suoraan valtaa. Siinä ja nousevissa ääriliikkeissä on kaksi hyvää syytä olla kiinnostunut tulo- ja varallisuuseroista. On erikoista, jos demokratian toimivuus ja tulevaisuus ei yhteiskunnallisia vaikuttajia kiinnosta.

Juuri vaurauden ja vallan kytköstä tutkivat Anu Kantola ja Hanna Kuusela viime vuonna ilmestyneessä Huipputuloiset-kirjassaan, joka käsittelee Suomen vauraimpaan tuhannesosaan kuuluvaa joukkoa. Kirjan yksi kiinnostavimmista havainnoista on huipputuloisten merkittävä asema elinkeinoelämän etujärjestöissä. Esimerkiksi Kullaksen edustaman Elinkeinoelämän valtuuskunnan hallituksen jäsenistä vuosina 2006–2018 peräti 83 prosenttia kuului Suomen suurituloisimpaan promilleen. Siis ei ylimpään kymmenykseen tai sadasosaan, vaan tuhannesosaan. Eräällä tavalla Wassin kuvailema eliittikehä tulee siis lihaksi kirjamme kirvoittaneessa keskustelussa.

Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua

Mutta entä Kullaksen väite tuloerojen hyödyllisyydestä? Esimerkiksi Iltalehdessä hän julisti, että ”[s]e joka toivoo tuloerojen kutistuvan, ei ymmärrä taloudesta mitään”.

Todellako? Eikö esimerkiksi OECD ymmärrä taloudesta mitään, kun se sanoo suurten tuloerojen haittaavan talouskasvua? OECD:n mukaan eriarvoisuuden negatiivinen vaikutus talouskasvuun juontuu alimman 40 prosentin ja muun yhteiskunnan välisestä erosta, ei köyhimmän 10 prosentin ja muiden välisestä erosta. Köyhyyden vastaiset ohjelmat eivät siis riitä, eikä näyttöä ole OECD:n mukaan siitäkään, että verot ja sosiaaliturva haittaisivat talouskasvua, kunhan ne on hyvin suunniteltu, kohdennettu ja toimeenpantu. (Oma kysymyksensä toki on, missä määrin ekokatastrofin aikakaudella on järkevää ripustautua loputtoman kasvun ideaaliin.)

Tulo- ja varallisuuseroista keskusteltaessa on tyypillistä puhua kakusta. Siis siitä, että kakkua ei voi vain jakaa vaan jonkun pitää se kakku leipoakin (esimerkiksi tässä). Nyt kun tarkasti lukee tuota OECD:n kantaa, ymmärtää, että itse asiassa kakku on suurempi, kun sen jakautuminen on tasaista. Itse en oikein perusta koko kakkuvertauksesta: miten ihmeessä se, miten kakku jaetaan, vaikuttaa siihen, miten kakku on leivottu? Ehkä kyse onkin kakun syömisen jälkeen seuraavan kakun leipomisesta..? Joka tapauksessa kyse on tästä: vaurauden jakautuminen tasaisesti lisää vaurautta, kun taas epätasainen jakautuminen vähentää sitä.

Tulo- ja varallisuuserojen tarkastelemisen turhuutta tuhahtelevat voisivat myös perehtyä sellaiseen sanapariin kuin työssäkäyvät köyhät. Heidän argumenttinsahan on, että millään muulla ei ole mitään väliä, kunhan ihmisillä on töitä. Työllisyys pitää tietenkin saada mahdollisimman hyväksi, mutta automaattisesti se ei pelasta edes köyhyydeltä, puhumattakaan siitä, että työstä saatavien tulojen jakauma olisi oikeudenmukainen.

#Himoverottaja ja muita latteuksia

Tyypillistä edellä mainituille tahoille on paitsi vähätellä tulo- ja varallisuuserojen merkitystä, myös esittää jälleen uusi olkiukko: että kuka tahansa tulo- ja varallisuuseroja tarkasteleva olisi ”himoverotuksen” kannattaja. Ykkösaamun haastattelussa Kullas toisti neljä kertaa, että Suomessa ”verotetaan erittäin ankarasti”. Myös hänen Iltalehden kolumnissaan on mainittu ankara verotus ja himoverottaminen, ja Twitterissäkin Kullas muisti mainita erittäin voimakkaan verotuksen.

Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020 -kirjamme ei kyllä anna erityistä syytä puhua mistään himoverottamisesta. Marja Riihelä ja Matti Tuomala eivät puhu veroista luvussaan paljonkaan, mutta he esittävät kyllä omaan asiantuntemukseensa perustuvan näkemyksensä siitä, mistä johtuu varallisuuden kasautuminen Suomessa: kun verojärjestelmä eriytettiin 1990-luvulla progressiiviseen tuloveroon ja tasaverona kannettavaan pääomaveroon (sittemmin pääomaveroon on tullut yhden portaan progressio), kaikista varakkaimmille tuli mahdolliseksi muuttaa ansiotulot pääomiksi. Näin kaikista suurituloisimpien osalta verojärjestelmämme on itse asiassa regressiivinen: huipputuloisten kokonaisveroaste on matalampi kuin kahdeksannessa, yhdeksännessä ja valtaosan kymmenennessä desiilissä olevien tulonsaajien.

Kyseessä ei siis ole mikään ”enemmän veroja” -kanta, vaan sen kuvaus, miten verojärjestelmämme kohtelee erituloisia ihmisiä. Ja kyllä, JOS taloudellista eriarvoisuutta halutaan vähentää, silloin tutkijoiden mukaan olisi aiheellista siirtyä progressiiviseen pääomaverotukseen. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kanta, jota Kalevi Sorsa -säätiö ”ajaa”. Emme aja mitään, vaan olemme tuottaneet tietoa yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tämän yhden verotusta koskevan yksityiskohdan lisäksi olisi tärkeää puhua myös markkinoilla (siis ennen veroja ja tulonsiirtoja) syntyvästä taloudellisesta eriarvoisuudesta. Eurooppa ja erityisesti Pohjoismaat erottuvat muusta maailmasta siinä, että täällä tuloeroja tosiaankin tasataan voimakkaasti verotuksella ja tulonsiirroilla (kuten Kullas sanoi). Tämä johtuu siitä, että markkinoilla syntyvät tuloerot ovat paljon suuremmat kuin esimerkiksi Taiwanissa ja Etelä-Koreassa. Myös Riihelä ja Tuomala huomauttavat, että on tarpeen tarkastella erojen syntymistä markkinoilla. Tähän on ehdotettu lääkkeeksi investointeja ja tuottavuuden nostamista – sekä parempia palkkoja (ks. tästä luku 2.3).

Todellinen mahdollisuuksien tasa-arvo

Se, halutaanko taloudellista eriarvoisuutta vähentää vai ei on tietenkin poliittinen kysymys, ja siitä sopii väitellä. Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020 -kirja ei kuitenkaan ole mikään ”eriarvoisuusväittämäpaketti”, vaan tutkittua tietoa yhteiskunnallisesti tärkeästä aiheesta. Ei ole mitään taikakeinoa köyhyyden vähentämiseksi ilman, että tarkastelemme esimerkiksi tulojen, terveyden ja koulutuksen jakautumista väestössä.

Tulo- ja varallisuuserot ei ole mustavalkoinen kyllä/ei-kysymys, jossa valitsemme joko olemattomat erot tai joudumme hyväksymään, että valtavat tulot ja varallisuus kasaantuvat yhä harvemmille. Sen sijaan kyse on moraalisesta ja eettisestä arvioinnista sen suhteen, millaiset tulo- ja varallisuuserot ovat hyväksyttäviä. Yksinkertaistavien #himoverottaja-kommenttien sijaan olisi mukava keskustella myös siitä, mitä veroilla tuotetaan: koulutusta, terveydenhoitoa, turvallisuutta, noin lähtökohtaisesti.

Emme synny tähän maailmaan tasa-arvoisina vaan perhetausta vaikuttaa ihmisen elämänkulkuun monin eri tavoin. Erityisesti huono-osaisuus periytyy. Kuten muutama vuosi sitten menehtynyt tuloerotutkija Anthony Atkinson sanoi: ”Jos tavoitteena on mahdollisuuksien tasa-arvo huomenna, meidän on pidettävä huolta lopputulemien tasa-arvosta tänään.” Puhe mahdollisuuksien tasa-arvosta ilman ymmärrystä yhteiskunnan eriarvoistavista rakenteista on tyhjää puhetta.

Kullaksen, Vesalan ja kumppaneiden tyrmäys julkaisemallemme tutkimukselle osoittaa oikeaksi sen, mitä kirjoitin julkaisumme johdannossa: eriarvoisuuden ja köyhyyden ongelmallisuudesta vallitsee herttainen yksimielisyys silloin, kun niistä puhutaan erillisissä työryhmien raporteissa. Heti, kun aletaan tarkastella eriarvoisuutta ja köyhyyttä tuottavia yhteiskunnallisia rakenteita, kuten verotusta, keskustelu muuttuu olennaisesti hankalammaksi.