Vappumarssi. Joukko ihmisiä kävelee kulkueena kaupungin kadulla, kantaen punaisia lippuja. Lipuissa on sosialidemokraattisia tunnuksia.

Turvallisuuspolitiikka ja sosialidemokratia

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ravistellut eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän perusteita. Kalevi Sorsa -säätiö osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun julkaisemalla kevään aikana asiantuntijoiden ja poliitikkojen blogikirjoituksia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä aiheista. Kirjoitussarjan aloittaa säätiön toiminnanjohtaja Mikko Lievonen pohdinnalla siitä, missä määrin sosialidemokraattinen ideologia voi antaa pohjaa turvallisuuspoliittisille linjauksille.

· Mikko Lievonen

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

Valtioiden välinen sota Euroopassa vaikutti pitkään äärimmäisen epätodennäköiseltä. Jugoslavian hajoamissodat, Georgian sota ja Venäjän aggressio itäisessä Ukrainassa vuonna 2014 eivät riittäneet järkyttämään eurooppalaisten turvallisuudentunnetta. Venäjän 24. helmikuuta aloittama suurhyökkäys Ukrainaan muutti kaiken. Viimeiseen asti elätelty toivo diplomaattisesta ratkaisusta osoittautui turhaksi. Maailma on joutunut kohtaamaan uuden todellisuuden: avoin voimapolitiikka on palannut Eurooppaan.

Ukrainan sota on nostattanut aaltoja, jotka lyövät myös Pohjolan rannoille. Vaikka tilanne Itämeren alueella on säilynyt vakaana, ovat Pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, joutuneet uudelleenarvioimaan omaa ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaansa. Suomi on lahjoittanut aseita Ukrainaan. Suomi on muiden länsimaiden tavoin asettanut Venäjään kohdistuvia talouspakotteita. Kyselytutkimusten mukaan yleinen mielipide Suomessa on siirtynyt nopeasti sotilaallisen liittoutumisen kannalle.

Onko ideologialla merkitystä ulkopolitiikassa?

Monen muun puolueen tavoin Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa (SDP) käydään laajaa keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Sosialidemokraatteja yhdistää sisäpolitiikassa tietyt ideologiset periaatteet: vapaus, solidaarisuus ja tasa-arvo. Ulkopolitiikka on oma lukunsa; voidaan sanoa, että etenkin pienessä maassa puoluepolitiikka loppuu valtion rajalle. Rajan takana ei ole ideologiaa, vain kansallisia etuja.

Pienessä maassa puoluepolitiikka loppuu valtion rajalle.

Tällainen näkemys on yhtäältä totta, mutta toisaalta aavistuksen rajoittunut. Vaikka poliittisen ideologian ääni on ulkopolitiikassa vaimea, kuuluu se väistämättä jossain taustalla. Pelkästään EU-kysymyksistä käydyt suuret kamppailut osoittavat, että puolueiden välillä on todellisia ulkopoliittisia näkemyseroja. Erot eivät selity vain kuivalla laskelmoinnilla tai poliittisten johtajien henkilökohtaisilla mielipiteillä. Erilaisilla poliittisilla traditioilla on erilaisia tapoja lähestyä ulkopolitiikkaa.

Tätä taustaa vasten voimme kysyä, mitä erityispiirteitä sosialidemokraattiseen ulkopoliittiseen ajatteluun kuuluu. Ja jatkokysymyksenä, onko näistä erityispiirteistä johdettavissa jonkinlaisia suuntaviivoja siihen, minkälaisia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja Suomen tulisi tässä historian taitekohdassa tehdä.

Internationalismi, solidaarisuus ja rauhanomaiset keinot

Sosialidemokraattiseen ulkopoliittiseen ajatteluun kuuluu ainakin kolme piirrettä: internationalismi, kansainvälinen solidaarisuus ja rauhanomaisten keinojen painottaminen. Listaa voisi jatkaa, mutta pitäytykäämme näissä kolmessa käsitteessä.

Ensiksi, sosialidemokratia on internationalistinen liike. Jo historian alkuhämärissä, ennen kuin demokraattinen sosialismi ja autoritaarinen kommunismi erkanivat omille poluilleen, maailman vasemmistolaiset voimat omaksuivat iskulauseekseen eräiden saksalaisten yhteiskuntateoreetikkojen kuuluisan kehotuksen: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”.

Internationalismi voidaan ymmärtää ulospäin suuntautuneena poliittisena ajattelumallina, joka painottaa kansojen välisen yhteistyön tärkeyttä. Se toimii vastakohtana sisäänpäin katsovalle nationalismille, jossa yhden kansakunnan edut nostetaan muiden edelle, jopa muiden kansakuntien kustannuksella. Internationalismia ei kuitenkaan pidä sekoittaa sinisilmäisyyteen tai liioiteltuun idealismiin. Kansojen välinen yhteistyö rakentuu ajatukselle, että yhteistyöstä hyötyvät kaikki osapuolet.

Monet kansainvälisen politiikan instituutiot voidaan nähdä käytännön esimerkkeinä internationalismista. Yhdistyneiden kansakuntien (YK) peruskirja alkaa internationalistisella opinkappaleella: ”Me Yhdistyneiden Kansakuntien kansat, vakaana tahtonamme pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta … olemme päättäneet yhdistää ponnistuksemme näiden päämäärien toteuttamiseksi.” Euroopan unioni (EU) ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) edustavat samankaltaista internationalistista ajattelua, mutta maailmanlaajuisen perspektiivin sijaan yhden maanosan alueella.

Toiseksi, solidaarisuus on keskeistä sosialidemokraattiselle sisäpoliittiselle ajattelulle, mutta se laajennetaan usein – internationalismin hengessä – myös kansainväliselle tasolle. Kansainvälisestä solidaarisuudesta kumpuavassa ajattelussa toisen maan kansalainen nähdään tasavertaisena ihmisenä. Kansainvälisen solidaarisuuden voimakas ilmentymä on idea universaaleista ihmisoikeuksista.

Kansainvälisestä solidaarisuudesta kumpuavassa ajattelussa toisen maan kansalainen nähdään tasavertaisena ihmisenä.

Solidaarisuus on enemmän tunne kuin rationaalinen ajattelumalli. Se perustuu ihmisten väliseen empatiaan, eli myötätuntoon, jota koemme muita kohtaan. Tutkimuskirjallisuudessa sanottaisiin, että solidaarisuus edustaa affektiivista politiikkaa; politiikkaa, jossa psykologiset ilmiöt ovat keskeisessä asemassa.

Vaikka liitämme solidaarisuuteen voittopuolisesti myönteisiä mielikuvia, solidaarisuus on myös haudanvakava asia. Suomen Ukrainalle lahjoittamat kiväärit ja panssarintorjunta-aseet olivat omanlaisensa solidaarisuuden osoitus. Jalo tarkoitus ei kuitenkaan muuta sitä, että luovutetuilla aseilla tapetaan ihmisiä, tässä tapauksessa venäläisiä sotilaita. Kun vierastaistelijat lähtevät sotimaan muiden maiden konflikteihin – oli kyse sitten Ukrainasta 2020-luvulla tai Espanjasta 1930-luvulla – sekin on ilmaus valtiorajat ylittävästä solidaarisuudesta. Solidaarisuus ei ole vain solidaarisuutta jonkin asian puolesta, vaan se voi suuntautua myös jotain asiaa vastaan.

Kolmanneksi, sosialidemokraattisessa ulkopoliittisessa ajattelussa painotetaan rauhanomaisia keinoja kansainvälisten ristiriitojen ratkaisemiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa, että diplomatia menee aseellisen voiman edelle. Toisin kuin esimerkiksi kovan linjan oikeistolaisessa nationalismissa, sosialidemokratiassa ei ihannoida sotaa, aseellista mahtia tai voimapolitiikkaa.

Joskus sosialidemokratian sanotaan olevan pasifistinen ideologia. Tulkinta on kyseenalainen. Varhaiset sosialidemokraatit, tai sosialistit, pitivät mahdottomana ajatusta, että työläinen voisi tappaa toisen maan työläisiä. Kuitenkin ensimmäisen maailmansodan alettua elokuussa 1914 sosialidemokraattiset liikkeet jakautuivat. Yhtäältä vakaumukselliset pasifistit kieltäytyivät tukemasta sotaa, toisaalta enemmistöt sosialidemokraattisissa puolueissa asettuivat sotaakäyvien hallitustensa taakse. Toisessa maailmansodassa monen maan sosialidemokraatit, myös suomalainen SDP, osallistuivat maidensa hallituksiin.

Onkin aiheellista erottaa kaksi käsitettä: rauhanomaisten keinojen painottaminen ja varsinainen pasifismi. Ymmärrän pasifismin vakaumukseksi, joka näkee kaiken sodankäynnin moraalisesti tuomittavana. Tämän määritelmän pohjalta emme voi sanoa, että sosialidemokratia olisi pasifistinen ideologia. Sosialidemokraattisen liikkeen riveissä vaikuttaa pasifisteja, mutta koko liikkeen tasolla suhtautuminen sotaan ja rauhaan on realistinen. Rauhanomaiset keinot ovat aina ensisijaisia, mutta on myös tilanteita, joissa diplomaattinen puhe ei riitä.

Johtopäätökset

Kuten yllä olevasta käy ilmi, sosialidemokraattinen ideologia ei tarjoa ulko- ja turvallisuus­politiikkaan valmiita vastauksia, eikä siltä tällaista voida odottaakaan. Ulkopolitiikassa on yleensä kyse kansallisten etujen edistämisestä, jossa poliittiset ideologiat ovat sivuroolissa.

Sosialidemokratia on aina kyennyt pragmatismiin. Sosialidemokratiaan sisältyy ajatus kompromissista kapitalismin kanssa; kapitalismin olemassaolo hyväksytään, mutta se pyritään valjastamaan suurten ihmisjoukkojen hyvinvoinnin edistämiseen.

Samalla logiikalla sosialidemokratia kykenee kompromissiin kansainvälisen politiikan realiteettien kanssa. Voimme toivoa, että maailmassa ei olisi tarvetta talouspakotteille, puolustusliitoille tai voimankäytölle. Nämä ovat kuitenkin osa kansainvälistä politiikkaa. Jos Ukrainan sota on osoittanut jotain, niin ainakin sen, että Eurooppa ei ole koskaan jättänyt taakseen voimapolitiikkaa.

Kuitenkin sosialidemokraattisesta ulkopoliittisesta ajattelusta on johdettavissa joitain suuria linjoja. Internationalismi tarkoittaa, että ulkopolitiikan ei tulisi olla sisäänpäin katsovaa impivaaralaisuutta. Suomen on pyrittävä aktiivisesti kansainväliseen yhteistyöhön, tapahtuipa se sitten YK:n, EU:n, ETYJ:n tai jonkin samanmielisten valtioiden yhteenliittymän puitteissa. Myöskään Nato-yhteistyölle tai Naton jäsenyyden hakemiselle ei ole ideologista estettä. Ei ainakaan, jos asiaa kysytään Naton perustajavaltioihin lukeutuvien Tanskan ja Norjan sosialidemokraateilta.

Kansainvälisen solidaarisuuden nimissä Suomen tulisi osallistua toimiin, joilla sodan uhrien ja erityisesti siviiliväestön kärsimyksiä voidaan lievittää. Tämä tarkoittaa esimerkiksi humanitaaristen järjestöjen rahoittamista ja pakolaisten auttamista. Lisäksi Suomen on oltava valmis toimimaan, kun sota Ukrainassa joskus loppuu. Sodan runtelemassa maassa tulee olemaan monia tarpeita, kaupunkien jälleenrakennuksesta miinojen raivaamiseen.

Rauhanomaisten keinojen painottaminen tarkoittaa, että Suomen tulisi välttää politiikkaa, joka johtaa sodan jatkumiseen ja laajenemiseen. Sota Ukrainassa on tosiasia, eikä se muutu toivomalla miksikään. Mutta sota on kuin tuli kuivassa metsässä: se leviää nopeasti ja hallitsemattomasti. Suomen todelliset vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta olisi kansallisten etujemme mukaista tavoitella pikaista päätöstä Ukrainan sodalle ja uutta eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää, joka patoaa Venäjän pyrkimykset laajentaa etupiiriään aseiden voimalla.

Mikko Lievonen toimi Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtajana elokuusta 2021 heinäkuuhun 2022.

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter