Työelämän prekarisaatio tuo mukanaan lisää työssäkäyvien köyhyyttä

Suomessa arviolta 200 000 ihmistä elää tilanteessa, jossa pelkät työstä saadut tulot eivät riitä köyhyysrajan ylittämiseen. Tutkija Mikko Jakonen kuvaa blogikirjoituksessaan miten 2000-luvulla kiihtynyt työmarkkinoiden prekarisaatio eli epäsäännöllisten pätkätöiden ja -yrittämisen yleistyminen altistaa köyhyydelle. Tulevaisuuden yhteiskuntapolitiikan suunnittelussa on tärkeää tunnistaa, että köyhyys ei ole enää vain työelämän ulkopuolella olevien ongelma.

Yksi hyvinvointivaltion keskeisimmistä tavoitteista on ollut köyhyyden poistaminen yhteiskunnasta. Tähän on pyritty pääsääntöisesti täystyöllisyyspolitiikan avulla. Valtion tehtävänä on ollut tukea sellaista taloudellista tuotantoa, joka työllistää mahdollisimman suuren osan työikäisestä väestöstä. Työn on nähty olevan parasta sosiaaliturvaa, sillä sen avulla kotitaloudet ovat kyenneet kattamaan elinkustannuksensa, jolloin erilaiset työttömyydestä ja köyhyydestä seuraavat riskit jäävät toteutumatta. Taloudellisen tuotannon luomalla yhteiskunnallisella vauraudella on puolestaan kyetty auttamaan niitä kotitalouksia, jotka jäivät eri syistä työn ulkopuolelle: sairaita, työttömiä ja työkyvyttömiä, vammaisia ja vanhoja.

2020-luvulla myös Suomen kaltaisessa jälkiteollisessa hyvinvointivaltiossa elävä työssäkäyvä voi olla köyhä. Vaikka työssäkäyvien köyhien määrä ei ole vielä hälyttävän suuri – suppean määritelmän mukaan noin 60 000 ja laajemman noin 200 000 – on ilmiö kasvanut kaikissa jälkiteollisissa talouksissa trendinomaisesti viime vuosikymmenet. Tulevaisuuden hyvinvointivaltion yhteiskuntapolitiikkaa pohdittaessa kysymys työssäkäyvistä köyhistä on siksi otettava vakavasti. Tässä kirjoituksessa työssäkäyvien köyhien ilmiötä tarkastellaan talouden rakenteiden ja yhteiskuntapolitiikan muutosten sekä työelämän prekarisaation kautta.

Työssäkäyvien köyhien määrä lisääntyy kaikissa jälkiteollisissa talouksissa

Yhdysvalloissa aina 1980-luvulta lähtien 7–11 prosenttia työllisistä eli noin 10–18 miljoonaa ihmistä on ollut vuosittain köyhiä. Euroopan unionissa työssäkäyvien köyhien määrä kasvoi vuosien 2006 (7,3 %) ja 2019 (9,2 %) välillä noin kaksi prosenttiyksikköä. Tämä tarkoittaa 25–30 miljoonaa ihmistä, jotka eivät työssäkäynnistä huolimatta ylitä vuosittain Eurostatin määrittelemää suhteelliseen tulometodiin perustuvaa köyhyysrajaa. Sen mukaan kotitalouden ansaitessa korkeintaan 60 prosenttia kaikkien kansakunnan kotitalouksien mediaanitulosta se on köyhyysriskissä.

Saksan kehitys 2010-luvulla kertoo työssäkäyvien köyhien määrän kasvusta yhtäaikaisesti erinomaisen talous- ja työllisyyskehityksen kanssa. Vaikka työttömyysprosentti on 2010-luvun alusta lähtien painunut lähelle täystyöllisyyttä (noin 3 %), kasvoi määrä 2000-luvun alun niin sanottujen Hartz-työreformien seurauksena vuoden 2005 4.8 prosentista vuoden 2020 10,6 prosenttiin. Saksan työmarkkinoille on muodostunut selvästi erilaisia segmenttejä, joista osa tekee pysyvästi ”epätyypillisiä” pätkä- ja matalapalkkatöitä. Tämä on myös heikentänyt väestön sosiaalista koheesiota.

Saksan työmarkkinoille on muodostunut selvästi erilaisia segmenttejä, joista osa tekee pysyvästi ”epätyypillisiä” pätkä- ja matalapalkkatöitä.

Länsi-Euroopan maista hurjimpia kokemuksia työssäkäyvien köyhyydestä löytynee Britanniasta, jossa työttömyysaste oli vuonna 2019 alle 4 prosenttia, mutta työssäkäyviä köyhiä oli yli 10 prosenttia työllisistä, noin 4 miljoonaa ihmistä. Britanniassa köyhistä kotitalouksista valtaosa on työssäkäyvien kotitalouksia, 60 prosenttia. 40 prosenttia köyhistä kotitalouksista on työvoiman ulkopuolella olevien kotitalouksia. Ilmiön vaikutukset näkyvät maassa myös kodittomuutena ja perheiden kasvavina ongelmina. Myös Pohjoismaisissa työssäkäyvien köyhien osuudet työllisistä ovat kasvaneet 2010-luvulla. Ruotsissa työssäkäyviä köyhiä oli 7,7 prosenttia kaikista työllisistä vuonna 2019.

Työssäkäyvän köyhän määrittelyssä on haasteita

Suomessa työssäkäyväksi köyhäksi lasketaan henkilö, joka on vuoden aikana palkkatyössä tai yrittäjänä yli 6 kuukautta, mutta jonka vuosiansiot eivät ylitä köyhyysrajaa. Koko väestön kulutusyksikkökohtainen mediaanitulo on Suomessa noin 2000 euroa kuussa. Suomalainen yksinelävä on siten köyhä, jos hänen käytettävissä olevat kuukausitulonsa ovat noin 1200 euroa kuussa. Suhteelliseen köyhyysrajaan vaikuttavat myös kotitaloudessa asuvat alaikäiset lapset. Kotitaloudessa, jossa on yksi aikuinen ja kaksi nuorta on mediaanitulo laskennallisesti noin 3600 euroa kuussa. Tällöin köyhyysraja kulkee noin 2150 eurossa.

60 prosenttiin mediaanitulosta sidottu suhteellinen tulometodi ei kuitenkaan kerro kaikkea työssäkäyvien köyhyydestä. Yksi tapa mitata köyhyyttä on sovittuihin puutteen mittareihin (konsensuaalinen deprivaatio) perustuva tapa, jolloin lasketaan, minkä verran kotitaloudella on käytettävissä normaaliin elämään kuuluvia yleisesti välttämättömiksi katsottuja hyödykkeitä. Köyhyyttä voidaan mitata myös yksilöllisiin köyhyyden kokemuksiin perustuvilla mittareilla (subjektiivinen köyhyysmittari), joita tosin on kritisoitu monesta syystä.

Myös erilaisten sosiaaliturvan muotojen nauttimista voidaan pitää merkkinä köyhyydestä. Vaikka absoluuttisen köyhyyden määritelmää eli aliravitsemusta, nälkää ja puutetta ei yleensä käytetä mittaamaan hyvinvointivaltioissa esiintyvää köyhyyttä, myös nälkää esiintyy työssäkäyvien parissa. Köyhyys onkin moniulotteinen ja -asteittainen ilmiö, jolla on erilaisia vaikutuksia – niin fyysisiä, henkisiä kuin sosiaalisia – yksilöihin ja perheisiin. Osa voi tarvita sosiaaliturvaa tai ruoka-apua vain ajoittain, osa jatkuvasti. Osa karsii harrastusmenojaan, mutta osa sairastuu ja säästää lääkkeistä.

Suomessa tilastoissa köyhyysrajan alle jää 2,9 prosenttia työvoimasta eli 60 000 ihmistä, kun ansiotulot yhdistetään työttömyys- ja sosiaaliturvaan. Tämä tilasto ei kuitenkaan kerro aivan koko kuvaa työssäkäyvien köyhien määrästä. Kansainvälisten tutkimusten mukaan Suomessa sosiaaliturva nimittäin nostaa vähintään saman verran työssäkäyviä köyhyysrajan yli kuin sen alle jää, noin 120 000 ihmistä. Määrä kasvaa entisestään, kun otetaan huomioon, että ennen korona-aikaa Suomessa vuosittain 170 000 henkilöä sai soviteltua päivärahaa, 63 000 kotitaloutta nosti ansiotulojen ohella asumistukea ja 10 000 henkilöä toimeentulotukea.

Vajaatyöllisiä oli 370 000 vuonna 2020. Moni itsensä työllistäjä saattaa elää köyhyysrajalla tai sen alla, sillä heistä noin 43 prosenttia (noin 80 000 ihmistä) ansaitsee erittäin pieniä tuloja. Kaikki tukiin oikeutetut työssäkäyvät eivät myöskään hae työttömyys- tai sosiaaliturvaa, monet työskentelevät pienituloisina työvoimapoliittisissa töissä ja osa tekee useampaa työtä yhtä aikaa. Kun otetaan huomioon erilaiset tukien ja työmarkkinapositioiden limittyminen köyhyystilastoissa, Suomessa arviolta noin 200 000 ihmistä elää tilanteessa, jossa ansiotulot eivät itsessään riitä köyhyysrajan ylittämiseen.

Kaikki tukiin oikeutetut työssäkäyvät eivät  hae työttömyys- tai sosiaaliturvaa.

Työssäkäyvien köyhien määrän mittaamista ja tilanteen arvioimista vaikeuttaa prekaarien eli epävarmojen ja epätyypillisten työsuhteiden, -sopimusten ja työnteon muotojen kirjo, mukaan lukien erilaiset harmaan ja ilmaistyön muodot. Prekaari työ tarkoittaa erilaisia osa-aikaisuuksia, määräaikaisuuksia, nollatuntisopimuksia, työn vuokrausta, erilaisia kansainvälisiä alihankintatöitä, yksinyrittäjyyttä ja itsensä työllistämistä, ulkomaalaisen vuokratyövoiman käyttöä (niin sanotut lähetetyt työntekijät) ja tiettyjä alustatalouden töitä.

Työssäkäyvä köyhä ei siis aina ole vain matalapalkkasektorilla työskentelevä, vaan hänen työtilanteensa voi olla hyvinkin kirjava tai sitten osa-aikatyön ansiot eivät vain riitä elämiseen. Työssäkäyvien köyhyyden on havaittu koskettavan erityisesti yksinhuoltajanaisia (noin 120 000 yksinhuoltajasta 86 prosenttia on naisia), mutta myös lapsettomia ja yksinasuvia. Ammatillisesti köyhyysriski kohdistuu palvelualoilla työskenteleviin naisiin runsaiden osa-aikaisten töiden vuoksi. Suomessa monet lapset kasvavat työssäkäyvien köyhien perheissä.

Ilmiön historialliset ja rakenteelliset taustat

1960- ja 1970 -luvuilla OECD -maissa työttömyys oli 3–4 prosenttia eli käytännössä elettiin täystyöllisyyden tilanteessa. Näinä ”kukoistuksen vuosikymmeninä” matalasti tai ei lainkaan koulutetut ihmiset työskentelivät pääsääntöisesti kokopäiväisissä ja jatkuvissa työsuhteissa. Korkeasti koulutetut olivat täysin työllistettyjä ja osa- ja määräaikaisuus käytännössä vapaaehtoista. Lisäksi OECD -maissa vallitsi työvoimapula, jota paikattiin Euroopassa miljoonien ihmisten siirtotyövoimalla.

1970-luvun öljykriisin, kiihtyneen inflaation, Bretton Woods -järjestelmän purkamisen sekä keynesiläisestä täystyöllisyyspolitiikasta luopumisen seurauksena työttömyydestä tuli kuitenkin osa länsimaiden työmarkkinoita 1980-luvulla. Uusklassinen ja uusliberaali talousajattelu kutsuu tätä työttömyyttä usein ”rakenteelliseksi”. Se katsoo erilaisten työmarkkinoihin vaikuttavien hyvinvointivaltion rakenteiden kuten ammattiyhdistysliikkeen, tiukan työntekijää suojelevan työlainsäädännön, korporatistisen työmarkkinajärjestelmän, ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja sosiaaliturvan eri muotojen jäykistävän ja heikentävän työmarkkinoiden vapaata toimintaa.

Euroopassa kasvaneeseen työttömyyteen reagoitiin pääasiassa hyväksymällä korkea työttömyys, työntekijöiden palkkatason säilyessä hyvänä. Tämän seurauksena yritykset reagoivat suhdannemuutoksiin aina 2010-luvulle saakka sanomalla ihmisiä laajamittaisesti irti. Tästä seurasi suhdannetyöttömyyttä, joka muuttui osittain rakennetyöttömyydeksi.

Euroopassa kasvaneeseen työttömyyteen reagoitiin pääasiassa hyväksymällä korkea työttömyys, työntekijöiden palkkatason säilyessä hyvänä.

Pohjois-Amerikassa ja osin Britanniassa tilanteeseen reagoitiin toisin. Valitun uusliberaalin ”rakenteellisia esteitä” poistaneen politiikan seurauksena työttömyys ei kasvanut kuin hetkittäin suureksi eikä muuttunut pitkäaikaistyöttömyydeksi. Sen seurauksena kuitenkin syntyi työssäkäyvien köyhien joukko palkkojen ja työehtojen joustaessa alaspäin. Tämä johti palkkaerojen kasvuun, joka johti entistä laajemman matalapalkkasektorin luomiseen. Se taas on johtanut merkittäviin tulo- ja varallisuuserojen kasvuun.

Työssäkäyvien köyhyyden lisääntymiseen ovat siis vaikuttaneet niin tuotannolliset ja teknologiset muutokset, mutta myös ja ehkäpä erityisesti harjoitettu työllisyys- ja yhteiskuntapolitiikka. Euroopassa on 2000-luvulla kuljettu yhtäältä kohti Yhdysvaltain aiemmin määrittelemiä uusliberaaleja työmarkkinoita. Toisaalta eurooppalaisissa hyvinvointivaltioissa on samalla myös rakennettu aivan uudenlaisia prekaareja työmarkkinoita, joille ovat tyypillisiä erilaiset sosiaaliturvan ja pätkätöiden yhdistelmät.

Työssäkäyvien köyhyyteen vaikuttavat myös muut laajat jälkiteollisen hyvinvointivaltion rakenteelliset tekijät, kuten väestön ikääntyminen, yksinhuoltajien ja yksinelävien määrän lisääntyminen sekä työtä pääasiallisesti tarjoavien suurkaupunkialueiden elinkustannusten ja etenkin asumisen hinnan nousu. Työssäkäyvien köyhyys onkin kokonaisvaltainen yhteiskuntapoliittinen ilmiö, jota ei voida ratkaista vain esimerkiksi matalien palkkojen korottamisella.

Prekaari työ kiihdyttää työssäkäyvien köyhyyttä

Eurooppalaisilla työmarkkinoilla käänne työmarkkinoiden prekarisaatioon tapahtui vuosituhannen taitteessa. Prekaarin työn lisääntymistä ovat edistäneet jälkiteollisen talouden ja yhteiskunnan rakentuminen, globalisaation erilaiset vaikutukset (ulkoistaminen, työn ja työttömyyden globaali liikkuvuus), postfordistinen just-in-time -tuotanto sekä tietotekninen ja digitaalinen vallankumous, joka on mahdollistanut työn organisaation uudet muodot ja työn silppuamisen sekä esimerkiksi erilaiset online- ja alustatyön muodot.

Työn prekarisaatio näkyi ensiksi nuoremmissa sukupolvissa ja erilaisilla uuden työn ja palvelutalouden aloilla. Työehdot ja palkat muuttuivat joustavammiksi, ja työmarkkinoille syntyi uusia työsopimusmuotoja. Esimerkiksi 1970-luvun Ranskassa oli vain kaksi pääasiallista työsopimusmuotoa, kun vuonna 2010 niitä oli jo yli 35. Prekarisaatioon vaikutti erityisesti teollisuustyön loppuminen. Entisille teollisuusalueille syntyi 1980-luvulta lähtien runsaasti pitkäaikaistyöttömyyttä. Tehdastyö vaihtui pääasiassa suurkaupungeissa tehtäviin erilaisiin prekarisaatiolle alttiimpiin palvelualan töihin.

Muuttuneiden työmarkkinoiden vaatimukset ovat näkyneet talous- ja työllisyyspolitiikassa yhä voimakkaammin 2000-luvulla. Joustavista ja matalapalkkaisista työmarkkinoista sekä täystyöllisyyspolitiikasta luopumisesta on tullut myös Euroopassa varteenotettava ratkaisu työttömyyteen. Käytännössä tämä on näkynyt erilaisina työllisyyspoliittisina linjauksina ja ohjelmina, joiden tavoitteena on ollut uusklassisen talousteorian mukaisesti lisätä matalapalkkatyön tarjontaa, tuoda työmarkkinoille lukuisia uusia työsopimusmuotoja sekä kannustaa hyvinkin lyhyiden työpätkien tekemiseen.

Myös työmarkkinoiden segmentoituminen ja polarisaatio ovat 2000-luvun ilmiötä. Niin eurooppalaisilla kuin suomalaisilla työmarkkinoilla erottuu aiempaa selvemmin matalapalkkaisten, pätkätyöläisten ja yksinyrittäjien joukko. He ovat vain osittain oikeutettuja (yrittäjät) tai sitten ongelmissa pysyvän työllisyyden tai työttömyyden kategorioille perustavan sosiaaliturvan kanssa. He pääsevät harvemmin nauttimaan erilaisista palkkatyöläisille kuuluvista eduista kuten työterveyshoidosta, lomista, sairaspäivistä ja työeläkkeistä. Myös työttömyyden luonne on muuttunut. Se on monille pysyvä olotila, jota kuitenkin (epä)rytmittävät välillä lukuisatkin pätkä- ja keikkatyöt.

Kokonaisuudessaan epäsäännölliset pätkätyöt ja pätkätyöttömyys tarkoittavat epäsäännöllisiä ja riittämättömiä tuloja. Hyvinvointivaltion työttömyys- ja sosiaaliturva kompensoivat pieniä ansioita, mutta ne eivät kuitenkaan jousta yhtä sulavasti kuin työmarkkinoiden tarjoamat pätkätyöt ja pätkätyöttömyys. Tämä tuottaa erilaisia loukkuja (precarity trap), jotka aiheuttavat tulonmenetyksiä, velkaantumista ja vaikeuttavat arkipäivän suunnittelua.

Työelämän prekarisaatio ja työssäkäyvien köyhyys ei siksi tarkoita vain pieniä tuloja: se tarkoittaa epäsäännöllisiä ja huonosti ennustettavia ansioita, elämää palkan ja sosiaaliturvan yhdistelmillä sekä näistä seuraavia erilaisia sosiaalisia, psyykkisiä ja terveydellisiä ongelmia.

Työssäkäyvien köyhyys ei ole luonnonlaki – myöskään tulevaisuudessa

Suomalaiset työmarkkinat ja hyvinvointivaltio ovat toistaiseksi omaksuneet muita Euroopan maita hitaammin prekaarit työmarkkinat. Tästä huolimatta myös suomalaisten työmarkkinoiden trendi 2000-luvulla on ollut ”epätyypillisten” töiden määrän lisääntyminen.

On myös huomattava, että suomalaisen hyvinvointivaltion perusrakenteet ovat edelleen monin tavoin vahvat ja ne auttavat jatkuvasti myös kymmeniä tuhansia työelämässä olevia ihmisiä. Toisaalta paineet kokonaisvaltaiseen yhteiskuntapolitiikan muuttamiseen ovat kasvaneet koko 2000-luvun, sillä väestön ikääntyminen ja valtion velkaantuminen tuovat jatkuvasti lisätaakkaa valtiontaloudelle.

Tulevaisuuden hyvinvointivaltion yhteiskuntapolitiikkaa suunniteltaessa työssäkäyvien köyhien monimutkaisen ilmiön on oltava yksi keskeisistä kysymyksistä. Köyhyys ei tulevaisuudessa liity enää yksinkertaisesti työelämän ulkopuoliseen väestöön.

Samalla on pohdittava, kuinka paljon valtion on kompensoitava elämiseen riittämättömiä tuloja ja kuinka työmarkkinoita, -lainsäädäntöä ja palkkausta olisi kehitettävä, jotta ihmiset kykenisivät elämään työllään – vaikka se ei aina olisikaan kokopäiväistä ja toistaiseksi jatkuvaa työtä.

Työssäkäyvien köyhyys on monimutkainen ilmiö, johon ei ole yhtä patenttiratkaisua. Se ei silti ole luonnon- tai talouden lakien tuottama ilmiö, joka vauraassa hyvinvointivaltiossa tulisi hyväksyä.

Lisälukemista

Airio, Ilpo 2007: Työssäkäyvien köyhyyden taustatekijät EU-maissa. Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/2007, 172–185.

Fraser, N., Gutierrez, R., Pena-Casas, R. (Eds.). 2011: Working Poverty in Europe. Palgrave MacMillan. New York.

Kalleberg, A. L. & Vallas, S. P. (eds.) 2018: Precarious Work: Causes, Characteristics, and Consequences. Emerald, Bingley UK.

Kangas, Olli ja Kalliomaa-Puha, Laura 2018: ESPN Thematic Report on In-work poverty – Finland 2018–2019. European Comission, Bryssel.

Palviainen, Heikki 2018: Työssäkäyvien köyhyys Suomessa 1990–2010. Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/2018

Pasi Pyöriä (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Helsinki: Gaudeamus

Mikko Jakonen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja yhteiskuntapolitiikan dosentti. Hän työskentelee parhaillaan vanhempana tutkijana Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Taidetyö ja talouden uudet muodot Turun yliopistossa.