Työmarkkinoiden paluu menneisyyteen

Helsingin yliopiston tutkijat Elina Kuorelahti ja Maiju Wuokko kirjoittavat blogissaan siitä, kuinka suomalainen keskitetty työmarkkinamalli luotiin sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Muista Pohjoismaista poiketen Suomessa työnantajat ja hallitukset suostuivat neuvottelupöytään työntekijöiden kanssa vasta talvisodan aikaan. Nyt hallituksen päätös ajaa yksipuolisesti työnantajien etuja uhkaa romuttaa mallin, josta koko Suomi on hyötynyt.

Elämme keskellä Suomen työmarkkinasuhteiden historiallista käännettä. Työmarkkinapolitiikkaa ja -suhteita on vuosikymmenet koordinoitu työnantajien, palkansaajien ja hallituksen välisten neuvottelujen ja kompromissien avulla – eli niin kutsutulla keskitetyllä työmarkkinamallilla. Nyt neuvotteluyhteys on kuitenkin poikki.

Työnantajat ja palkansaajat solmivat edelleen työehtosopimuksia ala-, yritys- tai liiketoimintakohtaisesti, mutta työnantajakeskusjärjestö Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) ei enää neuvottele kaikkien suomalaisten työelämään liittyvistä isoista linjauksista. Sen sijaan pääministeri Petteri Orpon (kok.) hallitus sanelee merkittäviä työmarkkinauudistuksia lakiteitse.

Työnantajapuoli kannattaa Orpon hallituksen uudistuksia, sillä ne vastaavat sen pitkän aikavälin tavoitelistaa. Vastaavasti ammattiyhdistysliike on jo kuukausien ajan purkanut tuskaansa uuden vallanjaon edessä järjestämällä koko Suomea jumittaneita poliittisia lakkoja. Protesteja aiheuttavat etenkin hallituksen pyrkimykset sementoida lakiin vientivetoinen palkkamalli, rajata lakko-oikeutta sekä laajentaa paikallista sopimista.

Kierrokset kovenevat puolin ja toisin, ja edessä on ties kuinka katkonainen lakkokevät. Vastatoimena lakkoilulle metsäteollisuusyritykset ilmoittivat maaliskuussa 2024 sulkevansa tehtaita ja keskeyttävänsä työntekijöiden palkanmaksun. Lakkoilevaa ay-liikettä työnantajat suomivat rettelöinnistä ja kansantalouden tärvelemisestä. Lienee odotettavissa, että myös ensi syksyn työehtosopimusneuvotteluista tulee jännitteisiä ja työtaisteluiden sävyttämiä.

Paluu 1920-luvun vastakkainasetteluun

Tulehtuneissa työmarkkinasuhteissa ja hallituksen sanelupolitiikassa on jotain tuttua sadan vuoden takaa. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen suomalaistyönantajat kieltäytyivät neuvottelemasta työehdoista kollektiivisesti palkansaajapuolen kanssa, ja työehdot sovittiin yritys- tai yksilökohtaisesti. Eduskunta oli työmarkkinakysymysten pääasiallinen säätelijä. ”Vallankumouksellisena mafiana” pidettyä ay-liikettä ei 1920- ja 1930-luvuilla päästetty teollisuuspatruunoiden ja ministereiden kanssa vallan kabinetteihin.

Pohjoismaisesta näkökulmasta oli takapajuista, että suomalaiset työnantajat eivät vielä 1930-luvun lopullakaan neuvotelleet palkansaajien kanssa. Muissa Pohjoismaissa ay-liike ja työnantajat olivat istuneet saman pöydän ympärillä jo vuosikymmeniä.

Talvisota ja kansainvälinen paine taivuttivat suomalaiset työnantajat neuvottelupöytään palkansaajien kanssa vuonna 1940 niin kutsutussa tammikuun kihlauksessa. Yhteinen vihollinen yhdisti, eikä voimavaroja ollut hukattavaksi keskinäiseen kahinointiin. Lisäksi työnantajien täytyi osoittaa läntisille kollegoilleen, että Suomi kuului työmarkkinasuhteiltaan demokraattisten Pohjoismaiden joukkoon. Näin se ansaitsi myös Euroopan tukea sotaponnisteluilleen.

Kolmikantaisen työmarkkinamallin vakiinnuttaminen vei vuosikymmeniä

Toisen maailmansodan lopputulos vahvisti vasemmistoa niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Samalla ay-liikkeestä tuli uudenlainen voimatekijä suomalaisessa yhteiskunnassa, eivätkä työnantajat enää pystyneet sivuuttamaan sitä. Suomen keskitetyn työmarkkinamallin synty oli hidas prosessi, joka vei pari vuosikymmentä.

Vähitellen malli vakiintui kolmikantaiseksi eli työnantajien, palkansaajien ja hallituksen välisiin neuvotteluihin ja sopimuksiin perustuvaksi. Keskitetyssä työmarkkinajärjestelmässä harjoitettiin eturistiriitojen tasapainottamiseen tähtäävää, käytännöllistä talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Kyse oli neuvotteluista, joissa kukaan ei yleensä saanut täysimääräisesti haluamaansa. Selkävoiton ottamiseen ei edes pyritty, sillä työmarkkinaneuvotteluissa siitä seurasi kallis lasku myöhemmin.

Työmarkkinamallin kehitykseen vaikuttivat kansainväliset virtaukset, kuten tuontitavarana Suomeen 1960-luvulla omaksuttu tulopolitiikka. Neuvottelujen lopputuloksena syntynyttä kompromissia ryhdyttiin kutsumaan tulopoliittiseksi kokonaisratkaisuksi eli tupoksi. Siinä sovittiin työehtojen ohella usein myös työmarkkinasääntelystä sekä vero- ja etuusratkaisuista. Näin valtio pystyi auttamaan kompromissin syntymistä omasta budjetistaan.

Neuvotteleminen ei ole ollut työnantajille hauskaa, helppoa eikä se aina tuonut lyhyen tähtäimen voittoja. Palaveripullaa ja virvokkeita kului, neuvottelut venyivät aamun pikkutunneille, eikä kaikkia tavoitteita koskaan saavutettu. Silti työnantajat palasivat neuvottelupöytään kerta toisensa jälkeen, sillä sen hyödyt yrityksille nähtiin haittoja suuremmiksi.

Neuvotteleminen oli vuosikymmenien ajan yhteiskunta- ja talouspoliittinen vakio, ja työmarkkinaosapuolten motiivit saapua neuvottelupöytään ovat olleet muuttujia.

Vasemmistolaiset virtaukset, runsas lakkoilu ja Ruotsiin muutto leimasivat työmarkkinoiden 1970-lukua. Työnantajat ostivat keskitetyillä ratkaisuilla työvoiman saatavuutta, työrauhaa ja viime kädessä yhteiskuntarauhaa. 1980-luvulla nousukausi kiritti palkkoja ja Suomessa oli käytännössä täystyöllisyys. Taloudelliset voimasuhteet pelasivat palkansaajapuolen pussiin, ja työnantajat neuvottelivat, jotta palkat eivät olisi karanneet kokonaan käsistä.

1990-luvun alun talouslama käänsi voimasuhteet päälaelleen, mutta neuvotteleminen tarjosi vakautta ja turvaa kurimuksen keskellä. Yritysten kamppaillessa selviytymisestään työnantajilla ei riittänyt rahkeita neuvottelujärjestelmän laajamittaiseen mullistamiseen.

Laman jälkeen työnantajien katse kiinnittyi Suomen EU- ja EMU-jäsenyyksiin. Neuvottelupöydistä haettiin nyt ay-liikkeen tukea Suomen länsi-integraatiolle, jonka katsottiin tuovan turvaa sekä uusia markkinoita yrityksille. EMU:n myötä Suomesta tuli osa euromaailmaa, jossa valuutan devalvointi vientiyritysten kustannuskilpailukyvyn tukemiseksi ei ollut enää mahdollista.

Siksi palkkamaltti ja inflaation torjunta olivat entistä välttämättömämpiä, ja keskitetyt neuvottelut tarjosivat keinon niiden edistämiseen. Niinpä työnantajat jatkoivat neuvottelemista myös 1990- ja 2000-luvuilla, tosin voimistuvan tupo-kritiikin värittämässä ilmapiirissä. Se ei kuitenkaan estänyt työnantajia solmimasta kolmikantaisia palkkaratkaisuja aina 2010-luvun puoleen väliin saakka.

Puolueettomat sovitteluinstituutiot veisivät kohti pohjoismaisempaa työmarkkinamallia

Nyt työnantajia ei siis saada enää yhteisen neuvottelupöydän ääreen. He eivät ole työmarkkinaneuvottelujen lähihistoriassa saavuttaneet neuvotteluteitse haluamiansa työmarkkinamallin uudistuksia, joten he ovat ottaneet takkinsa neuvotteluhuoneen narikasta ja siirtäneet uudistusten läpiviennin poliittisten puolueiden tehtäväksi. Suotuisten poliittisten voimasuhteiden turvin nyt haetaan nimenomaan selkävoittoja.

Tilanne, jossa palkansaajat kapinoivat uudistuksia ajavaa hallitusta vastaan, on luonut lavasteet työnantajajärjestöjen marttyyrinäytelmälle. Siinä yritykset esiintyvät lakkoilun sivullisina uhreina ja ammattiyhdistysliike kehystetään vanhaan rooliinsa rettelöivänä mafiana.

Kaikki yritykset eivät välttämättä kannata hallituksen toimia, mutta työnantajakenttää edustavat järjestöt ovat uudistusten takana. Työnantajajärjestöt eivät siis ole viattomia sijaiskärsijöitä, vaan aktiivisia toimijoita. Ne käyttävät valtaansa vetäytymällä neuvotteluista ja operoimalla hallituksen ja eduskunnan kautta.

Samalla työnantajapuoli on tehnyt historiallisesta neuvotteluvakiosta muuttujan. Uudeksi vakioksi voi olla muodostumassa epävarmuus sekä menetetty yhteiskunta- ja työrauha.

Pohjoismaiset mediat kyselevät meiltä tutkijoilta, miksi Suomessa nyt lakkoillaan. Vastauksemme on, että työmarkkinoita säätelevät instituutiot ovat epätasapainossa. Työlainsäädäntöä täytyy uudistaa siinä missä muutakin lainsäädäntöä. Samalla kannattaisi kehittää uusia sovitteluinstituutioita ylläpitämään työmarkkinasuhteiden tasapainoa, joka ulottuisi vaalikausien yli. 

Hallitus ja työnantajajärjestöt ovat esittäneet ajavansa Suomeen ”pohjoismaista mallia”. Ne kuitenkin suhtautuvat pohjoismaiseen malliin valikoivasti. Siihen kuuluisivat lainsäädännön lisäksi nykyistä vahvemmat sovittelu- ja neuvotteluinstituutiot, jotka eivät toimi eturyhmien alla tai ole sidoksissa hallitusohjelmiin.

Suomalaisen sovitteluinstituution vahvistaminen voisi uudistaa suomalaisen työmarkkinamallin 20-luvun kyräilystä kohti työrauhaa ja talouskasvua. Työnantajat ovat kuitenkin torjuneet ehdotuksen, että Suomeen perustettaisiin Ruotsin Medlingsinstitutetin tapainen taho työmarkkinasovun ja yhteisen tilannekuvan edistämiseksi.

Työnantajien neuvotteluhaluttomuus ja parlamentaarinen pakkopulla on ongelmallinen yhdistelmä. Tilanne on ajautunut kohti järjestelmäkriisiä jo pidemmän aikaa, ja välirikko heijastuu varmuudella pitkälle tulevaisuuteen. Sen vaikutukset tuntunevat vielä seuraavissa eduskuntavaaleissakin. Selvää on, että politiikka on palannut työmarkkinasäätelyyn ennennäkemättömällä volyymilla.

Kirjoittajat:

Elina Kuorelahti, FT

Maiju Wuokko, FT

Kirjoittajat ovat työmarkkinasuhteisiin perehtyneitä yrityshistorian tutkijoita, jotka työskentelevät Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksessa (CENS).

Kuva: Tupo-sopimus on juuri allekirjoitettu valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa Helsingissä 28.3.1984. Kuvaaja Hannu Lindroos (Museovirasto, CC BY-NC-ND 4.0).