Keskustelussa uusliberalismista viitataan tavanomaisesti markkinoiden ja valtion työnjakoon talouspolitiikassa. Markkinoiden katsotaan usein lisänneen vaikutusvaltaansa suhteessa kansallisvaltioihin 1970-luvun jälkeen, vapaiden pääomaliikkeiden, tiukan finanssipolitiikan ja globaaliksi muuttuneiden tuotantoketjujen aikakaudella.

DSC_0312Poliittisen talouden tutkijan Susan Georgen mukaan suhteettoman suuri usko markkinoiden kykyyn ratkaista ongelmamme ja luoda työtä ja hyvinvointia on kieltämättä ollut globaalin talouskehityksen ongelma. George kiinnitti Helsingissä FEPS-ajatuspajan ja Kalevi Sorsa -säätiön tutkimus- ja politiikkapäivässä huomion myös suurten yritysten oikeuttamattoman vaikutusvallan kasvuun. Georgen edustama ajatuspaja Transnational Institute on tutkinut suuryritysten valtaa 1970-luvulta lähtien.

Uusliberaalien vastaisku

Globaalin finanssikriisin katsottiin vuosina 2007–2009 horjuttaneen uusliberaalin mallin perusteita, sillä rahoitusmarkkinoiden itsesäätelyn oppi osoittautui harhaksi ja maailmantalouden romahdus onnistuttiin estämään valtioiden alijäämien ja Keynesin elvytysoppien kautta. Georgen painottaa kuitenkin, että kriisin toisessa vaiheessa ja jatkuvan säästö- ja vyönkiristyspolitiikan aikakaudella alakynteen ovat jääneet ennen muuta eurooppalainen hyvinvointivaltio ja työntekijät. Suuret yritykset ja uusliberaalit ajattelijat ovat osanneet käyttää kriisin aiheuttaman epätietoisuuden vasemmistoa paremmin hyväkseen. Globaalin talouskriisin toinen vaihe on Georgen mukaan tarkoittanut jälleen yritysvallan merkittävää kasvua.

George siteerasi puheessaan suursijoittaja Warren Buffettia, jonka kerrotaan todenneen, että nykyaikana on globaali luokkasota meneillään, ja että ”minun luokkani on voittamassa”. Tästä ilmiöstä kertovat Georgen mukaan esimerkiksi OECD-maiden historiallinen eriarvoistumisaalto 1970-luvun puolivälin jälkeen. Työntekijöiden osuutta talouden arvonlisäyksestä voidaan tarkastella niin sanotun funktionaalisen tulonjaon kautta, joka jakaa kansatulon pääoma- ja palkansaajakorvauksiin. George korosti, että monissa maissa työntekijöiden tulo-osuus on supistunut 1970-luvun jälkeen jopa 10 prosenttiyksikköä, joten entistä pienempi osa kansantulosta päätyy työntekijöille. Suomessa tämä käänne tapahtui tosin vasta 1990-luvulla.

George määritteli uusliberalismin myös angloamerikkalaisen osakkeenomistajien voittoja maksivoivan yrityskulttuurin kautta, joka on sittemmin levinnyt ympäri maailman. Jos aikaisemmin sijoittajat hakivat tyypillisesti muutaman prosentin tuottoa, niin nykyisen rahoitusjärjestelmän puitteissa normiksi on muodostunut voitonmaksimointi työntekijöiden ja yrityksen pitkän aikavälin menestyksen kustannuksella. Poliittisessa taloustieteessä on tähän ilmiöön liittyen puhuttu myös finanssoitumiskehityksestä, siis rahoitusmarkkinoiden lyhytjännitteisen logiikan tunkeutumisesta talouden muille sektoreille.

Yleisesti ottaen George lähti puheenvuorossaan siitä, että uusliberaali doktriini ylikorostaa markkinoiden erehtymättömyyttä ja pääoman roolia taloudellisen vaurauden lähteenä. Valtion toiminta leimataan tehottomaksi. Taloudellinen vauraus palautuu viime kädessä palkansaajien tekemään työhön, mutta uusliberalismi katsoo työehdoista neuvottelevan ay-liikkeen estävän työllisyyden kasvun. Uusliberalismi ei myöskään hahmotta ympäristön merkitystä taloudellisen toiminnan ja laajemmin ihmiselämän viimekätisenä mahdollistajana.

Onko yritysten lobbauskoneistolle vastavoimaa?

George korosti, että uusliberaalien vastaisku vuodesta 2010 alkaen on ollut mahdollinen valtavan lobbauskoneiston ansiosta. Euroopassa toimii joidenkin arvioiden mukaan 15 000 – 20 000 lobbaria, joista valtaosa toimii suurten yritysten palveluksessa. Lobbarien asema EU:ssa vertautuu usein kansalaisyhteiskuntaan, vaikka tosiasiassa niiden tehtävänä on yritysten intressien edustaminen.

George hahmotti Brysselissä ja muualla tapahtuvan lobbauksen suhteen ongelmaksi erityisesti sen, että monet päättäjät siirtyvät nopeasti poliittisen uransa jälkeen lobbareiksi. Vielä huonompi tilanne on silloin, jos keskeisissä asemissa toimivat päättäjät toimivat samanaikaisesti lobbareina. Kun Euroopan parlamentti asetti hiljattain työryhmän tutkimaan lobbauksen läpinäkyvyyttä, kävi ilmi että työryhmän puheenjohtajaksi nimetty parlamentin varapuhemies Rainer Wieland on itsekin lobbausfirman palveluksessa. Euroopan unionissa lobbaustoiminnan säätely ja valvonta on siis jopa huonommissa kantimissa kuin Yhdysvalloissa.

Toiseksi suuret yritykset toimivat myös erilaisten ajatuspajojen, neuvostojen ja tutkimuslaitosten kautta, jotka tuottavat erilaisia pseudotutkimuksia ja -selvityksiä. Esimerkiksi auto-, öljy-, tupakka- ja virvoitusjuomateollisuudella on toimistoja Washingtonissa, Brysselissä ja muualla, jotka puolustavat alkoholia, yksityisautoilua, roskaruokaa ja kasvihuonekaasuja. Ne tilaavat tutkimuksia aiheista, jotka eivät ole enää oikeastaan kiistanalaisia. Tupakka on vaarallista, mutta tupakkateollisuus on onnistunut estämään tai ainakin hidastamaan monia uudistuksia tupakoinnin vähentämiseksi. Kansainvälinen rahoitussektori on onnistunut torppaamaan keskeisiä uudistuksia Wall Streetin ja muiden rahoituskeskusten suitsimiseksi.

Kolmanneksi George korosti, että nykyään yritykset pyrkivät luomaan keinotekoisesti ”ruohonjuuritason kansalaistoimintaa”, joka tukee niiden haluamaa viestiä. Tämä kehitys on edennyt pitkälle ennen muuta Yhdysvalloissa, mutta tästä on näkyvissä merkkejä myös Euroopassa. George nosti esimerkiksi sen, että Ranskassa on perustettu ”kansalaisryhmä” sunnuntaina työskentelyn puolesta. Pieni tutkimustyö kuitenkin osoitti, että kyseessä oli lobbausfirman luoma maksettu kampanja. Myös Suomessa on ollut näkyvillä ensimmäisiä merkkejä tällaisesta yritysten rahoittamasta ”aktivismista”.

Piileekö yritysvastuupuheessa muutospotentiaalia?

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kommentoi Georgen puheenvuoroa kiinnittäen huomion siihen, että usein harmittomaksi mielletyssä puheessa yritysten yhteiskuntavastuusta saattaa piillä enemmän muutospotentiaalia kuin yleisesti ymmärretään. Maailman tunnetuin uusliberaali, Chicagon koulukunnan taloustieteilijä Milton Friedman, vastusti yritysvastuuvaatimuksia, sillä hän tiedosti niiden tuovan näkyviin yritysten yhteiskunnallisen roolin. Teivainen korosti olevansa tässä kysymyksessä samoilla linjoilla Friedmanin kanssa: yritysvastuupuhe voi tulevaisuudessa politisoida yritysten käyttämän vallan ja altistaa yritykset entistä vahvemmin demokraattisille vaatimuksille.

Toiseksi Teivainen painotti, että nykytilanteessa vasemmistolaisten liikkeiden olisi tärkeä haastaa kapitalistien tapa väärinkäyttää liberaaleja vapausihanteita. Yksityistämisen ja kilpailun katsotaan usein tuovan vapautta ja valinnanmahdollisuuksia, mutta harvemmin puhutaan yritysvallan tuomista autoritaarisista rakenteista.  Teivaisen mukaan omistamiseen perustuvien etuoikeuksien pönkittämistä ei ole järkevää kuvata vapauteen viittaavilla liber-alkuisilla termeillä kuten liberalismilla.

 

Demokraatissa 21.11. julkaistu kirjoitus perustuu Foundation for European Progressive Studies ja Kalevi Sorsa Paasitornissa 11.11 järjestetyn Kalevi Sorsa tutkimus- ja politiikkapäivän sessioon Demokratia vaarassa: markkina- ja yritysvallan nousu.