Uusi nainen

VAIMO EHDOTTI VIIKONLOPUN retriittiä Tallinnaan. Aina kiinnostavassa Taidemuseo Kumussa oli kuulemma tarjolla joku huomattava näyttely, jota ehtisi vielä katsomaan. No minua ei ole kovin vaikea houkutella reissuun, jos kalenteri ja rahatilanne vain antavat myöten. Niinpä löysin itseni Kadriorgin puiston kunstimuuseumista, jonka naiset olivat vallanneet aina tungokseen asti. Jopa niin, että joku daami luuli minua mustassa pikkutakissani vahtimestariksi ja kysyi neuvoa sointuvalla eesti keelellä.

· Mikko Majander

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

VAIMO EHDOTTI VIIKONLOPUN retriittiä Tallinnaan. Aina kiinnostavassa Taidemuseo Kumussa oli kuulemma tarjolla joku huomattava näyttely, jota ehtisi vielä katsomaan.

No minua ei ole kovin vaikea houkutella reissuun, jos kalenteri ja rahatilanne vain antavat myöten. Niinpä löysin itseni Kadriorgin puiston kunstimuuseumista, jonka naiset olivat vallanneet aina tungokseen asti. Jopa niin, että joku daami luuli minua mustassa pikkutakissani vahtimestariksi ja kysyi neuvoa sointuvalla eesti keelellä.

Näytillä oli nimittäin bling-bling biletysmekkoja ja muuta art déco -muotia 1920-luvun jazz-ajalta. Uusi nainen oli vapauttanut vyötärönsä korsetista ja hilannut hameenhelmaa ylös, jotta pohkeet pääsivät pistelemään estoitta charlestonia.

En pannut asetelmaa pahaksi. Jos minun täytyy museossa hepeniä katsoa, niin olkoon se juuri tämä näyttely. Ymmärsin entistä paremmin, miksi Ernest Hemingway viihtyi nuoruutensa Pariisissa. Ja miltä poikatukkaisen lumoojattaren Brett Ashleyn täytyi näyttää hänen läpimurtoteoksessaan Ja aurinko nousee

ENSIMMÄISEN MAAILMANSODAN JA 1930-luvun laman, stalinismin sekä natsien valtaannousun väliin ahtautuu pakahduttava kulttuurinen jakso. Se ei tyhjenny Pariisin ja Berliinin paheellisuuteen, vaan pyyhkäisee New Yorkista nuoreen Neuvostoliittoon asti.

Historiastaan tarkka Sirpa Kähkönen kuvittelee romaaniinsa Graniittimies hääjuhlan Petrogradissa 1923: ”Koko Europeiskajan kattoravintola oli varattu, pöydissä liekkuivat paksut vahakynttilät ja Moskovasta junalla tuotettu pikimustien neekerien jatsiorkesteri soitti illasta myöhään yöhön.”

Elettiin NEP-järjestelmän eliitin loistoa, jolloin taiteissakin oli vielä tilaa avantgardistisille virtauksille. Kommunismia sopi levittää vaikka naiskauneudella, propagoimalla uutta naista ja neuvostomuotia, johon pariisilaislehden reportteri saapui tutustumaan hotelli Astoriin.

Tarua tai totta, Neuvosto-Venäjä oli joka tapauksessa säätänyt abortin vapaaksi ja maksuttomaksi ensimmäisenä maana maailmassa. Avioeron sai kumpi puoliso vain, pyynnöstä, ilman perusteita, jos liiton rekisteröintiä ylipäätään pidettiin tarpeellisena.

Käänteet puritaanisempaan suuntaan tulivat pian, melkeinpä kaikkialla. Vaikka toinen maailmansotakin toi tiettyä tasa-arvoa, naisten vapautusliike pääsi vasta 1960-luvulla kunnolla jatkamaan siitä, mihin sen kärki oli 1920-luvulla edennyt. Hamosten helmat lyhenivät kerta heitolla minimittoihin.

ELINA KATAISEN VUODEN 2013 työväentutkimuksena palkittu Vapaus, tasa-arvo, toverillinen rakkaus kuvaa, kuinka bolševistiset käsitykset ja käytännöt perheestä, kotitaloudesta ja avioliitosta välittyivät sisällissodan jälkeiseen Suomeen.

Tai paremminkin eivät välittyneet, kun kaikki kommunismilta haiskahtava pistettiin poliittisesti pannaan. Etsivän keskuspoliisin tehtäväkenttään kuului valvoa myös ilmiöitä ja ihmisryhmiä, jotka horjuttivat yhteiskunnan moraalijärjestyksen ja kunnon kansalaisuuden perustaa.

Uusi nainen puski silti väkisin esiin, viimeistään tulenkantajien kaupunkiromanttisissa modernin ja mondeenin etsinnöissä. Suuren illusionin Caritas lienee sen mieleenpainuvin arkkityyppi, jota Taru Tapioharju puolestaan on analysoinut väitöskirjassaan Tyttö kaupungissa (2010).

Mika Waltari puhuttelee yhä ennen muuta aikalaistodistajana. Vuosikymmenten viiveellä uuden naisen ikoniksi nousee kuitenkin Kjell Westön luoma Lucie, jota mahtiromaanin Missä kuljimme kerranlukeneet tuskin voivat unohtaa.

Kolumni julkaistu Demokraatissa 22.1.2015

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter