Uusi poliittinen visio ja digiosaaminen melkein ratkaisivat brittivaalit Corbynin hyväksi

Britannian Työväenpuolue julkaisi toukokuussa käänteentekevän vaaliohjelman ”For the many, not the few”. Vaaliohjelma antoi alkusysäyksen Jeremy Corbynin myötätuulelle Britannian parlamenttivaalikeskustelussa, joka huipentui Työväenpuolueen parhaimpaan vaalitulokseen sitten Tony Blairin varhaiskauden ja konservatiivipääministeri Theresa Mayn karvaaseen pettymykseen. Konservatiivien oli lopulta pakko muodostaa koalitiohallitus Pohjois-Irlannin patavanhoillisen DUP-unionistien kanssa.

Britanniassa lehdistön ensireaktio Työväenpuolueen vaaliohjelmaan oli leimata se vastuuttomaksi radikalismiksi, mutta ainakin näin pohjoismaisesta näkökulmasta ohjelman talouslinjauksissa oli myös perinteisen sosialidemokraattisia elementtejä. Ohjelmassa linjattiin muun muassa kaikkia hyödyttävän talouden luomisesta, oikeudenmukaisesta verojärjestelmästä ja julkisen terveydenhuollon vahvistamisesta. Ohjelmassa esitetyt toimet osoittautuivat myös suosituiksi kansalaisten keskuudessa.

Työväenpuolue pyrki rahoittamaan kaikki menolisäykset veronkorotuksilla, jotka eivät kohdistuisi pieni- ja keskituloisiin. Ohjelmassa puolue linjasi yli 80 000 puntaa vuodessa tienaavien tuloverojen nostamisesta ja Lontoon Cityn rahoitusverosta, mutta myös yleisen yritysveron nostamisesta 26 prosenttiin. Menopuolella Työväenpuolue ehdotti merkittäviä panostuksia varhaiskasvatukseen, pidempään maksettavaa äitiysrahaa, ilmaisia kouluaterioita sekä julkisen asunnontuotannon laajentamista.

Suomalaisesta näkökulmasta radikaaleinta osaa Työväenpuolueen vaaliohjelmasta lienee edustanut lupaus vanhojen luonnollisten monopolien – kuten veden, postin, rautateiden – kansallistamisesta. Lehdistössä Työväenpuoluetta kritisoitiin vaalien alla myös siitä, että sillä ei ollut tarjota hintalappua kansallistamisille.

Brittiäänestäjien innostuneet reaktiot Työväenpuolueen vaaliohjelmaan – ja Bernie Sandersin kansansuosio toisella puolen Atlanttia – ilmentävät sitä, että Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaisissa äärimmäisen eriarvoisissa yhteiskunnissa äänestäjät ovat alkaneet mieltää sosialidemokratian muutokselliseksi yhteiskunnalliseksi voimaksi, joka lupaa, että talous voidaan uudistuksilla saada palvelemaan kaikkia. Anglosaksisissa maissa eriarvoisuus on siis noussut poliittista keskustaa mobilisoivaksi teemaksi.

Jeremy Corbynin Työväenpuolue yhdisti käytännössä kampanjassaan perinteisen sosialidemokraattisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan linjaukset populistiseen poliittiseen retoriikkaan, joka korosti ristiriitaa pieni- ja keskituloisten ja talouden ja politiikan eliittien välillä. Populistinen poliittisen retoriikan puolesta nykyinen työväenpuolue vertautuu Syrizan ja Podemoksen kaltaisiin vasemmistopopulistisiin liikkeisiin.

Corbyn sai poikkeuksellisella tavalla mobilisoitua nuoret äänestäjät vaaliuurnille. Vaaliohjelma sisälsi useita nuorten keskuudessa suosittuja lupauksia, kuten lukukausimaksujen poiston. Konservatiivit olivat ajatelleet voittavansa vaalit vahvan eläkeläiskannatuksen myötä, mutta Jeremy Corbynistä muodostui brittinuorten keskuudessa kulttihahmo, jota äänestäessään pystyi näyttämään keskisormea valtaapitäville. Erään arvion mukaan yli 60 prosenttia alle 40-vuotiaista äänesti Työväenpuoluetta.

Toukokuun parlamenttivaalit rikkoivat – tai ainakin horjuttivat – myös tabloidien valtaa brittipolitiikassa. The Guardian -lehti kirjoitti kesäkuussa, että ”Työväenpuolue pesi konservatiivit digitaalisessa tietämyksessä, aktivistien armeijalla, huumorintajulla sekä uudella poliittisella visiolla.” Digitaalisessa kampanjoinnissa hyödynnettiin erityisesti Corbynin poikkeuksellista persoonaa ja peräänantamatonta mainetta, joka toi uskottavuutta Työväenpuolueen tavoitteille. Vaalien jälkeen Corbyn kutsuttiin juhlapuhujaksi jopa Glastonburyn rock-festivaaleille.

Työväenpuolue pärjäsi, sillä se onnistui määrittelemään eriarvoisuudesta brittivaalien keskeisimmän kysymyksen. Ennen vaaleja oli ounasteltu, että Brexitiä voimakkaasti vastustavat liberaalidemokraatit pystyisivät nousemaan merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Corbyn tarjosi rakentavampaa lähestymistapaa Brexit-neuvotteluihin, mutta itse Britannian eroa EU:sta hänkään ei lähtenyt kyseenalaistamaan. Kesän 2017 aikana Corbynin Brexit-kanta on aiheuttanut yhä enemmän ristiriitoja Työväenpuolueen sisällä.

Mutta mitä Suomessa ja Euroopan sosialidemokraattisissa puolueissa voidaan oppia Työväenpuolueen kampanjointitavasta ja vaaliohjelmasta? On vaikea arvioida, missä määrin maltillisten tuloerojen ja vahvan keskiluokan Pohjoismaissa on mahdollista mobilisoida ihmisiä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden teeman ja vasemmistopopulistisen viestin kautta. Usein vasemmistopopulistien menestys näyttäisi edellyttävän joko poikkeuksellista talouskriisiä (Espanja ja Kreikka) tai yhteiskunnan räikeää eriarvoistumista (Yhdysvallat ja Britannia).

Corbynin ja Työväenpuolueen menestys muistuttaa ainakin siitä, että kaikkien miellyttämisen ja mielipidetutkimuksen tuijottamisen sijasta politiikassa voi onnistua myös sillä, että onnistuu polarisoimaan poliittisen kentän ja inspiroimaan osan äänestäjäkunnasta. Corbynin persoonasta ja Työväenpuolueen poliittisesta viestistä syntyi monille tunne, että Työväenpuolue haluaa aidosti muuttaa yhteiskuntaa tavallisten ihmisten hyväksi.

Corbyn-ilmiö kertoo myös siitä, että nuorten äänestäjien tavoittelu ei ole mahdotonta sosialidemokraateille, jos puoluejohtajan persoona puhuttelee uutta sukupolvea, poliittinen viesti on suunnattu myös nuorille, ja jos puolue kykenee digitaaliseen markkinointiin ja toimimaan uusilla foorumeilla.

Artikkeli julkaistiin Demokraatissa 25.8.2017

Antti Alaja

 

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter