Uusi, uudempi vai vanha Labour?
Corbyn on onnistunut sytyttämään ne kannattajat, joiden mielestä Labour uhrasi Blairin johdolla sielunsa vallan tavoittelun ja median hallinnan alttarille. Nuorille hän tarjoaa 66-vuotiaan kokemuksella ja esimerkillä myös idealistisen ihanteen ja vaihtoehdon, joka erottuu politiikan valtavirran pragmaattisista eliiteistä.
Parikymmentä vuotta sitten Peter Mandelson ja Roger Liddle olivat Britannian työväenpuolueen uudistumisen ideologeja ja propagandisteja, jotka julkaisivat 1996 kirjan The Blair Revolution. Can New Labour Deliver?. Seuraavana vuonna Labour voitti vaalit ja pysyi vallassa kunnioitettavat 13 vuotta.
Kykenivätkö Tony Blair, Gordon Brown ja kumppanit lunastamaan korkealle viritetyt odotukset? Paljon tapahtui kehitystä hyväänkin suuntaan, mutta kenties vielä enemmän jäi vajaaksi tai vähintään Irakin sotaretken varjoon. Kun keskeinen strategi Philip Gould summasi 2011 New Labourin tarinaa, teoksen nimeksi kelpasi yhä The Unfinished Revolution – aivan kuten ensipainoksessa vuonna 1998.
Mandelson ja Liddle puolestaan johtavat nykyään blairistien ajatushautomoa Policy Networkia, jonka vuosikokous seminaareineen osui viime viikolla yhteen työväenpuolueen uuden johtajavalinnan kanssa. Puolueen jäsenille sekä rekisteröityneille kannattajille avatusta suorasta vaalista muodostui New Labourin Nemesis.
Jos viisi vuotta sitten Milibandien välisessä kisassa Ed voitti blairiitimmän isoveljensä Davidin vain niukasti ammattiliittojen tuella, niin nyt newlabourlaisin kandidaatti Liz Kendall jäi koko ehdokasjoukon viimeiseksi alle viiden prosentin kannatuksella. Policy Networkin seminaarissa ei edes mainittu muita ehdokkaita nimeltä kuin Jeremy Corbyn, joka korjasi voittopotin lopulta murskaavasti heti ääntenlaskun ensimmäisellä kierroksella.
Itse Tony Blair oli kesän aikana aktivoitunut varoittamaan, ettei Labour johtajavalinnallaan maalaisi itseään lahkolaiseen nurkkaan. Hänen mielestään jokaisen, jonka sydän sykki Corbynille, oli syytä harkita elinsiirtoa. Tällaiset lausunnot luultavasti vain nostattivat hyökyaaltoa vasemman laidan ehdokkaan tueksi ja kannatukseksi.
Historia ja politiikan oppikirjat tosin todistavat, ettei valtaa voiteta laitakahinoista vaan keskikentältä, etenkään Britannian kaltaisessa enemmistövaalijärjestelmässä. Kun Labour 1980-luvun alussa linnoittautui thatcherismin paineessa vasemmalle, uskottavuuden rakentaminen hallitsemaan kykeneväksi puolueeksi kesti yli 15 vuotta.
Mutta politiikka ei ole pelkkää järkeilyä, vaan myös tunteen, uskon ja identiteetin asia. Corbyn on onnistunut sytyttämään ne kannattajat, joiden mielestä Labour uhrasi Blairin johdolla sielunsa vallan tavoittelun ja median hallinnan alttarille. Nuorille hän tarjoaa 66-vuotiaan kokemuksella ja esimerkillä myös idealistisen ihanteen ja vaihtoehdon, joka erottuu politiikan valtavirran pragmaattisista eliiteistä.
Kevään parlamenttivaaleissa työväenpuolue putosi Ed Milibandin johdolla kaikkien tuolien väliin. Skottinationalisteille Labour ei ollut riittävän vasemmalla, eikä Englannissa taas tarpeeksi oikealla voittaakseen konservatiiveilta ratkaisevat vaalipiirit. UKIPin äänestäjille puolestaan ei tarjottu riittävästi turvaa globalisaation uhkien alle. Nähtäväksi jää, onnistuuko Corbyn luovimaan läpi näistä yhtälöistä niin, että muutkin kuin tosiuskovaiset seuraavat mukana.