Ilmakuva Yhdysvaltain puolustusministeriön rakennuksesta. Viisikulmainen suuri toimistorakennus, jonka keskellä viisikulmainen puisto.

Vastakkainasettelun paluu

Venäjän laajamittainen sota Ukrainassa on tuonut Yhdysvalloille takaisin kansakunnan suuren tehtävän ihmisyyden perusarvojen puolustajana. Sota on muuttanut Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria perinteisen voimapolitiikan suuntaan, jossa suurvallat ovat keskeisessä roolissa. Yhdysvaltain nykyhallinto on sitoutunut vahvasti Ukrainan ja liittolaistensa puolustamiseen Euroopassa, mutta seuraavat presidentinvaalit ja Donald Trumpin mahdollinen paluu valtaan aiheuttavat vanhalla mantereella epävarmuutta. Tämä on heijastunut myös Suomen Nato-keskusteluun, kirjoittaa väitöstutkija Jani Kokko.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Suomen ja Euroopan turvallisuus muuttui peruuttamattomasti helmikuun 24. päivä kun Venäjän kahdeksan vuotta käymä sota Ukrainaa vastaan muuttui laajamittaiseksi hyökkäykseksi koko maahan. Selkeästi Venäjän tarkoituksena oli koko maan miehittäminen tai ainakin estää Ukrainan integroituminen länteen, mutta ukrainalaisten taistelutahto tuli sekä Venäjälle että lännelle yllätyksenä. Odotukset Ukrainan nopeasta kaatumisesta ovat muuttuneet kulutussodaksi, jossa Yhdysvaltain ja Euroopan unionin jäsenmaiden sotilaallinen apu on keskeisessä roolissa.

Voidaan sanoa, että Venäjän kiihdyttämä sota Ukrainaa vastaan on käynnistänyt ainakin hetkellisesti uuden kylmän sodan Venäjän ja lännen välille. Se ei ole samanlainen kylmä sota kuin vuosikymmeniä sitten, jolloin Yhdysvaltain johtama länsi ja Neuvostoliiton johtama itä kamppailivat liittolaistensa kanssa kaikilla elämän osa-alueilla. Taide, kulttuuri, tiede, urheilu ja talous oli valjastettu sotilaallisen voiman ohella kamppailuun vallasta. Nyt samanlaista ideologista kamppailua erilaisten järjestelmien välillä ei ole vaan vastakkain ovat Venäjä ja Yhdysvaltain johtama länsi sekä käytännössä koko muu maailma.

Venäjän liittolaiset sodassa Ukrainaa vastaan ovat ainakin Yhdistyneiden kansakuntien äänestyksen perusteella vähissä. Hyökkäyksen tuomitsevaa päätöslauselmaa vastaan äänesti Venäjän ohella ainoastaan Valko-Venäjä, Pohjois-Korea, Eritrea ja Syyria. Edes Venäjän perinteiset liittolaiset kuten Serbia ja Armenia eivät ole vankkumattomasti Venäjän voimapolitiikan takana. Lännelle tämä on hyvä uutinen.

Vapaan maailman johtaja on palannut 

Neuvostoliiton hajoaminen ja kommunismin romahtaminen 1990-luvun alussa nosti Yhdysvallat maailman ainoaksi supervallaksi. Sen sotilaallista, taloudellista ja poliittista valta-asemaa ei pystynyt mikään maa tai maaryhmittymä horjuttamaan. Yksinäisestä suuruudesta seurasi myös epätietoisuus kansakunnan tehtävästä demokratian ja vapauden puolustamisessa.

1990-luvun alussa alkoi etsikkoaika, jolloin Yhdysvallat etsi suuntaansa. Bill Clintonin presidenttikaudella Yhdysvaltain johtajuutta linjasi humanitaaristen interventioiden politiikka, jossa maan sotilasvoimaa käytettiin, vaikka Yhdysvaltain kansallinen turvallisuus ei olisi ollut suoraan uhattuna. Selkeimmin tämä näkyi Euroopassa Bosnian ja Kosovon sodissa. George W. Bushin kaudella moraalinen johtoasema hukattiin Irakin sodan myötä ja Barack Obaman kaudella realismi vei voiton idealismista. Donald Trumpin presidenttikausi oli oikeastaan etsikkoajan huipentuma, jossa Yhdysvallat käytännössä vetäytyi kansainvälisestä politiikasta. Vastaavaa ei ole nähty sitten 1920- ja 1930-lukujen.

Nyt Yhdysvaltain näkökulmasta Ukrainan sota on tuonut sille takaisin kansakunnan suuren tehtävän demokratian ja vapauden puolustajana. Siinä missä kutsumuskohtalo johti Yhdysvallat laajentumaan kohti länttä koko 1800-luvun, 1900-luvulla tuo kohtalo asetti Yhdysvallat turvaamaan ihmisyyden perusarvoja. Tätä tehtävää maa lopulta toteutti kahdessa maailmansodassa sekä pitkässä kylmässä sodassa vaihtelevalla menestyksellä.

Presidentti Joe Biden on politiikassaan ottanut esille suorastaan kylmän sodan aikaisen linjan suhteessa Venäjään. Hänen retoriikastaan voidaan vetää yhtäläisyyksiä Ronald Reaganin harjoittamaan retoriikkaan suhteessa Neuvostoliittoon. Massiivinen aseapu Ukrainalle sekä amerikkalaisjoukkojen sijoittaminen Euroopan liittolaismaihin on kuin Yhdysvaltain vanhasta pelikirjasta kylmän sodan ajalta.

Suhteessa Eurooppaan Yhdysvaltain linja muuttui merkittävästi jo ennen Ukrainan sodan kiihtymistä hallinnon vaihtumisen myötä. Siinä missä Donald Trump näki Euroopan liittolaiset taakkana, Bidenin hallinnolle ne ovat etu. Parantuneeseen suhteeseen on kuitenkin tullut säröjä Yhdysvaltain vetäytyessä Afganistanista sekä AUKUS-sopimuksen allekirjoittamisen myötä (Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Australian välinen sotilaallinen yhteistyösopimus). Nämä näyttäytyvät Euroopalle Yhdysvaltain strategisena muutoksena, jossa Kiina nähdään keskeisenä uhkatekijänä Yhdysvaltain valta-asemalle.

Sinällään siirtymä kohti indopasifista aluetta ei ole uusi ilmiö Yhdysvaltain strategisessa ajattelussa, mutta turvallisuusympäristön rajussa muutoksessa se aiheuttaa ymmärrettävää huolta Euroopassa.

Sisäpoliittisesta kaaoksesta yhtenäisyyteen 

Venäjän laajamittainen sota Ukrainaa vastaan on ainakin hetkellisesti tuonut Yhdysvaltain pääpuolueet yhteen. Muutamia yksittäisiä republikaaneja lukuun ottamatta oppositio on ollut presidentin harjoittaman politiikan tukena. Kaikki vastustajat ovat olleet kovan linjan trumpisteja, joten heidän vastustuksessaan on kyse myös kritiikistä republikaanijohtoa kohtaan, joka ei heidän mielestään ollut riittävästi presidentti Trumpin tukena hänen virkakautensa viimeisinä päivinä ja sen jälkeen.

Poliittisen yhtenäisyyden turvin Biden on onnistunut avustamaan Ukrainaa sotilaallisesti jo useilla miljardeilla dollareilla. Merkittävänä päätöksenä voidaan pitää myös kongressin elvyttämää Lend-Lease-lakia, joka toisen maailmansodan aikana auttoi kiertämään Yhdysvaltain puolueettomuuslakia ja mahdollisti lähinnä Ison-Britannian ja Neuvostoliiton avustamisen taistelussa Natsi-Saksaa vastaan. Lend-Lease-lain elvyttäminen on myös vahva symboli propagandasodassa Venäjää vastaan, joka retoriikassaan on korostanut taistelevansa Ukrainassa juuri natsismia vastaan. Nyt sama laki, joka auttoi aikanaan kaatamaan Hitlerin Saksan auttaa Venäjän päihittämisessä.

Puolueiden lähentymisessä yleinen mielipide on ollut suureksi avuksi. Tuoreimman Pew Research Centerin tutkimuksen mukaan, joka tehtiin Venäjän suurhyökkäyksen käynnistyttyä, 70 % amerikkalaisista pitää Venäjää vihollisena. Samansuuruinen joukko näkee Naton positiivisessa valossa ja katsoo Yhdysvaltain hyötyvän Natosta. Puolueiden kannattajat ovat merkittävästi lähentyneet toisiaan sekä suhteessa Venäjään että liittoutumisen hyötyihin. Samaisen tutkimuksen mukaan selkeä enemmistö amerikkalaisista näkee Venäjän muodostavan uhan kansainväliselle turvallisuudelle, ja tämä on tuonut sekä republikaanien että demokraattien äänestäjiä lähemmäksi toisiaan.

Yhtenäisyydestä huolimatta ilmassa leijuu edelleen Donald Trumpin haamu. Hänellä on edelleen vaikutusvaltaa republikaanien riveissä, mutta Morning Consulting -mielipidekyselyn mukaan entisen presidentin suosio republikaanien keskuudessa laskee erityisesti Georgiassa ja Ohiossa, jotka ovat seuraavien presidentinvaalien kannalta vaa’ankieliosavaltioita. Tällä hetkellä kehitys näyttää menevän siihen suuntaan, että republikaanit ymmärtävät olla valitsematta Donald Trumpia uudelleen presidenttiehdokkaaksi.

Tähän kehitykseen on myös rationaaliset syyt. Aikanaan Trump voitti presidenttiyden erittäin pienellä marginaalilla ja valtakaudellaan hän onnistui heikentämään republikaanien kannatusta niin, että he hävisivät edustajainhuoneen kaksi kertaa, presidenttiyden ja lopulta myös senaatin Georgian uusintavaalien myötä. Tappio erityisesti senaatissa on pystytty johtamaan suoraan Trumpin katteettomien vaalivilppiväitteiden syyksi.

Erityisesti etelävaltioissa perinteiset konservatiivit eivät ole pitäneet huonoista häviäjistä, sillä se ei ole ollut herrasmieskulttuurin mukaista. He näkivät paremmaksi jäädä kotiin vaalipäivänä kuin äänestää republikaanien senaattoriehdokkaita, jotka tukivat Trumpin syytöksiä varastetuista vaaleista.

Kuluvan vuoden välivaalit marraskuussa ovat todellinen mittari Trumpin pitovoimasta. Voittavatko hänen tukemansa ehdokkaat vai häviävätkö? Välivaalit ovat perinteisesti puolueiden uskollisimpien kannattajien vaalit eivätkä herätä laajaa kiinnostusta. Tämä näkyy äänestysprosentissa. Viimeisten vuosikymmenten aikana välivaalien äänestysaktiivisuus on pyörinyt 40 % alapuolella, vaihdellen suuresti osavaltioiden kesken.

Sinällään ei ole yllättävää, että presidentti Bidenin johtamat demokraatit tulevat kärsimään tappion välivaaleissa sillä tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Reilun sadan vuoden aikana presidentin puolue on kyennyt nostamaan kannatustaan välivaaleissa vain kolmesti. Vuonna 1934 ratkaisevana tekijänä oli presidentti Franklin D. Rooseveltin menestyksellinen talouspolitiikka ja talous oli ratkaisevassa roolissa myös vuoden 1998 välivaalien voitossa. Vuoden 2002 vaaleissa terrori-iskuja seurannut isänmaallisuuden aalto puolestaan toi äänestäjät presidentti Bushin ja republikaanien tueksi.

Yhdysvallat, Nato ja Suomi

Lopuksi täytyy tyynnytellä Suomessa heränneitä pelkoja Donald Trumpin mahdollisesta uudelleenvalinnasta ja sen aiheuttamasta epävarmuudesta Suomen Nato-jäsenyydelle ja ennen kaikkea Yhdysvaltain sitoutumiselle liittolaistensa puolustamiseen. Yhdysvaltain vetäytyminen Natosta ei ole mahdollista, ellei maa halua luopua vapaaehtoisesti valta-asemastaan, joka saavutettiin satojentuhansien amerikkalaisten verellä toisessa maailmansodassa.

Trumpin politiikalle ei ole todellisuudessa kannatusta Yhdysvaltain poliittisessa ja sotilaallisessa johdossa. Maan keskeisimmät liittolaiset ovat Euroopassa ja Yhdysvaltain valta-asema nimenomaisesti pohjautuu laajaan liittolaisten verkostoon. Yksikään maa ei ole vapaaehtoisesti luopunut kansainvälispoliittisesta hegemoniastaan, eikä sitä tule tekemään Yhdysvallatkaan.

 

Jani Kokko on Yhdysvaltain historian ja politiikan väitöstutkija Jyväskylän yliopistossa