Naton huippukokous. Ihmisiä salissa, jonka keskellä on pyöreä pöytä, jonka ympärillä istuu Naton jäsenmaiden edustajia.

Venäjä, Nato ja minä

Kalevi Sorsa -säätiön ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän blogisarjan viimeisessä osassa ministeri Liisa Jaakonsaari käsittelee Suomen muuttuvaa turvallisuuspoliittista linjaa omakohtaisten kokemustensa kautta. Vaikka Venäjä pyrkii suurvalta-asemansa palauttamiseen ja Suomi on liittymässä Natoon, on tärkeää jättää auki mahdollisuus rakentavalle dialogille Venäjän kanssa.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Olen ollut mukana Suomen kansainvälistä asemaa koskevassa päätöksenteossa kymmeniä vuosia. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajuus oli kansanedustajana tehtävistäni merkittävin, mutta itse pidän tärkeänä myös kymmentä vuottani Euroopan parlamentissa ja siellä koko ajan ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä sekä Venäjä-valtuuskunnan varapuheenjohtajana.

Euroopan parlamentin Venäjä-valtuuskunnan puheenjohtajuus sattui hankalaan aikaan. Valtuuskunnalla ei ollut juuri mahdollisuutta tavata venäläisiä parlamentaarikkoja matkustuskieltojen ja pakotteiden takia, joskin kiersimme määräyksiä pitämällä seminaareja Duuman kansanedustajien kanssa Serbiassa. ”Rikos” lienee vanhentunut.

Pohdimme yhdessä globalisaatiota ja kansainvälisen järjestelmän mahdollisuuksia reagoida tulevaisuuteen. Arktinen yhteistyö kiinnosti sekä minua että palavereihin osallistuneita venäläisiä kansanedustajia ja tutkijoita.

Tapaamisissamme puolin ja toisin yritimme kohdata toisemme ihmisinä ja vaihtaa ajatuksia sekä hahmottaa mahdollista tulevaisuuden yhteistyötä.

Juuri tällä hetkellä Euroopan unionin (EU) ja Venäjän suhteet ovat jäissä. On tärkeää yrittää huolehtia siitä, etteivät EU:n ja Venäjän suhteet jämähdä pysyvästi kielteiselle tasolle. On tärkeää, että Euroopan ja Venäjän suhteeseen saataisiin kaikista vaikeuksista huolimatta uusi vaihde. Diplomatian pyörien pitää pyöriä.

Juuri nyt viimeistellään sekä Suomessa että Ruotsissa päätöstä liittyä Pohjois-Atlantin puolustusliiton Naton jäseniksi. Suomessa hakuprosessista on tullut iso kansallinen opintokerho. Myös Ruotsissa päätöksenteko on ollut yllättävän sutjakkaa. Jos on poliittista tahtoa tehdä nopeasti ratkaisuja, löytyy myös tapa tehdä niitä ja tie, jota kulkea.

On vaikeaa, mutta mielenkiintoista verrata Natoa koskevaa keskustelua ja päätöksentekoa aikoinaan Suomen EU-jäsenyyttä koskevaan kansalaiskeskusteluun. Keskustelu plussista ja miinuksista oli molemmissa historian käänteissä vilkasta.

Kyllä ja Ei-liikkeet olivat EU-jäsenyysprosessissa aktiivisia, ja kansalaisyhteiskunta kokonaisuudessaan EU-vaalien aikana paremmin järjestäytynyt kuin Nato-kriittinen liike nyt. Tällä kertaa jäin kaipaamaan koko kansalaisyhteiskunnan, kansalaisjärjestöjen ja kansalaisten turvallisuuspoliittista keskustelua.

Mediaa ei voi kummassakaan prosessissa kritisoida informaation vähäisyydestä. Uskallan väittää, että media panosti tällä kertaa laadukkaaseen journalismiin ja tiedon jakamiseen. Jopa usein parjatut iltapäivälehdet tuottivat arvioita ja analyysejä tulevaisuuden turvallisuutta koskevista haasteista.

Erityisen arvokkaana pidin sitä, että media lähetti toimittajia paikan päälle niin Venäjälle kuin Ukrainaan arvioimaan mielialoja ja tunnelmia. Oli tärkeää saada tietoa sekä ukrainalaisten että venäläisten käsityksistä, maailmankuvasta ja ajatuksista.

Suomalainen päätöksentekojärjestelmä osoittautui prosessin aikana tehokkaaksi ja joustavaksi vastaamaan ulkopolitiikan parlamentarisoinnin vaatimuksia. Uskaltaisin väittää, että politiikan ja yhteistyön kunnianpalautus on nyt tapahtunut.

Eduskunta on ollut koko ajan mukana poikkeuksellisen vahvasti. Prosessiin kuuluu kaksi selontekoa ja kaksi kierrosta eduskunnassa. Eduskunta on saanut muun muassa monipuolisen ajankohtaisselonteon. Useat eduskunnan kyselytunnit ovat myös käsitelleet asiaa.

Monimutkainen päätöksenteko on vahvistanut uskoa suomalaiseen ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Eduskunnan merkitys kansalaisten tuntojen tulkkina on vahvistunut. Parlamentin ote ulkopolitiikassa on vahvempi kuin koskaan. Kehitys lähti liikkeelle presidentti Mauno Koiviston kaudella. Sitä ennen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu oli pienten piirien etuoikeus.

Presidentti ja hallitus johtavat Suomen ulkopolitiikkaa. Presidentti Sauli Niinistöllä oli Nato-prosessissa vahvasti ohjakset käsissä, samalla kun turvallisuuspolitiikkaa koskevat prosessit ovat demokratisoituneet.

Nato-jäsenyyden kannatus on ollut jo pitkään Suomessa voimakkaassa nousussa. Paavo Lipposen aikoinaan esittämä kysymys ”Mitä vikaa on Natossa” herätti aikoinaan kiivasta keskustelua. Tänään selkeä enemmistö niin eduskunnassa kuin kansalaistenkin parissa tukee puolustusliiton jäsenyyttä.

Suuren muutoksen suomalaisten kannanottoihin sai aikaan Venäjän raaka ja barbaarinen sota Ukrainassa.

Syvimmillään kysymys on uuden maailman rakentamisesta, missä kaksi autoritaarista maata, Kiina ja Venäjä sekä niiden autoritaariset johtajat Vladimir Putin ja Kiinan johtaja Xi Jinping ovat tavoittelemassa henkistä yliotetta. Heillä on selvästi yhteinen tavoite.

Naapurimaamme Venäjä haluaa palauttaa entisen suurvalta-asemansa ja Kiina tavoittelee poliittisen ja sotilaallisen vallan kasvattamista.

Nyt on tärkeää estää Venäjä-suhteiden lukkiutuminen kielteiselle uralle. Jotta löytäisimme vastauksia, on luonnollisesti tiedettävä, minkälaisen Venäjän kanssa olemme juuri nyt tekemisissä? Onko Venäjästä tullut aggressiivinen, uutta kansainvälistä järjestystä suunnitteleva ja etupiireistä haaveileva maa, jossa Venäjän vaikutusvalta olisi kuten ennen Neuvostoliiton aikoihin? Ukraina ei taida olla yksittäistapaus.

Myös EU-Venäjä ja Suomi-Venäjä suhteen peruselementit on rakennettu toisenlaista Venäjää varten, mutta mitä tilalle? Venäjä ei siis ole vihollinen, mutta ei ystäväkään kuten aikaisemmin ajateltiin.

Kylmän sodan jälkeinen perestroika oli ylioptimistista aikaa. Muistamme hyvin Mihail Gorbatšovin uudistusmielisyyden. Venäjä lähestyi länttä, haki yhteyksiä, mutta modernisaatiota ja oikeusvaltiokehitystä ei tapahtunut. Nyt todistamme historiallista muutosta. Venäjä ei koe enää Eurooppaa mallina itselleen. Venäläinen nationalismi on siis otettava vakavasti.

ETYJ:n periaatteet tulkitaan eri tavalla, mistä Ukrainan kriisi on esimerkki. Me puhumme rajojen koskemattomuudesta. Jokaisella maalla on oikeus tehdä omia turvallisuuspoliittisia valintoja. Venäjä tulkitsee rajat etupiireiksi.

Venäjä osaa hybridisodankäynnin eli vaikuttamisen jäsenmaiden yleiseen mielipiteeseen.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Kaikkien suhteiden perustana pitäisi olla keskinäinen kunnioitus. Näin on niin ihmissuhteissa kuin kansainvälisessä kanssakäymisessä. Diplomatian tie ja tasavertaisuus ovat ainoa vaihtoehto, jos haluamme välttyä tuhoisilta sodilta.

Toinen tie on vastakkainasettelun tie. Pakotteita otetaan tiukasti käyttöön ja kovennetaan keskinäistä kritisointia. Kaikki nostavat puolustusmenojaan ja odotetaan kenen kantti ja talous kestää.

Dialogiin pitää uskoa. Yhteistyön kanavia on pidettävä vaikeissakin olosuhteissa auki. Siellä missä yhteistyö sujuu hyvin, siellä pitää jatkaa.

 

Liisa Jaakonsaari on Suomen Atlantti-seuran puheenjohtaja ja Kalevi Sorsa -säätiön hallituksen jäsen. Hän on toiminut kansanedustajana (sd.), työministerinä ja Euroopan parlamentin jäsenenä.

 

Kuva: NATO.