Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa muuttaa perusteellisesti eurooppalaista turvallisuuskehystä
Suomen turvallisuuspoliittinen viitekehys on rakennettava uudelleen ja muuttuneessa tilanteessa punnittava tarkoin, riittävätkö nykytilanteen kaltaiset yhteistyörakenteet varmistamaan turvallisuutemme kaikissa olosuhteissa. On äärettömän tärkeää, että tässä hetkessä pidämme kiinni keskeisestä periaatteesta – ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjamme on kestettävä aikaa. Samalla sen on myös elettävä ajassa, kirjoittaa kansanedustaja ja puolustusvaliokunnan jäsen Riitta Mäkinen (sd.).
Helmikuun viimeisellä viikolla Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainaa ja sen kansaa vastaan, vastoin kaikkia kansainvälisiä sopimuksia, kansainvälistä oikeutta ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:n periaatteita. Näin toimiessaan Venäjä mursi kertarysäyksellä pohjan koko eurooppalaiselta turvallisuusjärjestelmältä. Kansainvälisten sopimusten rikkominen on mittakaavassaan ollut shokki, onhan koko Euroopan turvallisuutta rakennettu aina toisesta maailmansodasta lähtien juuri niihin pohjautuen. Suomen kannalta on huomioitavaa, että yksi maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruspilareista – vakaa Venäjä-suhde – on nyt pirstaleina.
Kolme päivää ennen hyökkäystä presidentti Vladimir Putinin pitämä televisiopuhe järkytti maailmaa. Sitä on kuvattu paitsi harhaiseksi, myös järjettömäksi. Putin ei pidä Ukrainaa oikeana valtiona, vaan historiallisesti osana Venäjää. Venäjä on oikeuttanut hyökkäyssodan – tai omien sanojensa mukaan erityisoperaation – ontoin ja absurdein perustein. Sen esittämän valheellisen propagandan mukaan Venäjä on vapauttamassa Ukrainan kansaa ja erityisesti sen venäläisväestöä fasismin ikeestä. Länsimaisesta perspektiivistä katsoen tämä vaikuttaa mielipuoliselta.
Suurhyökkäys ei ole edennyt Putinin toiveiden mukaan. Venäjällä on tehty merkittäviä ja vakavia virhearviointeja, joiden kallista taloudellista ja inhimillistä laskua itänaapurissa nyt maksetaan. Moskovassa ei osattu myöskään odottaa nyt Ukrainassa nähdyn ja koetun kaltaista maanpuolustustahtoa ja -kykyä. Venäjän asevoimien heikkoudet, logistiikan puutteet ja sotilaiden heikko taistelutahto lienevät nekin olleet pienimuotoinen yllätys. Putin luotti myös vahvasti siihen, ettei Eurooppa kykenisi toimimaan päättäväisesti ja yhtenäisenä. Samalla, kun läntinen maailma on asettunut tukemaan vankasti Ukrainan itsenäisyyttä ja suvereniteettia, olemme löytäneet yksituumaisen, rohkeasti arvojaan puolustavan Euroopan unionin (EU). Ei liene liioittelua todeta, että vuosien haparoinnin jälkeen EU on lunastanut paikkansa uskottavana ulko- ja turvallisuuspoliittisena toimijana. Eurooppa ei ole koskaan ollut näin yhtenäinen, eikä Venäjä näin yksin.
Moskovassa ei osattu odottaa nyt Ukrainassa nähdyn ja koetun kaltaista maanpuolustustahtoa ja -kykyä.
Lännen vastatoimet ovat ennennäkemättömän järeät. Pakotteiden sekä materiaalisen ja humanitaarisen avun kautta tuemme Ukrainaa paitsi itsenäisyyden säilyttämisessä, parannamme myös neuvotteluasemia suhteessa Venäjään. Vain vuoden voimassa ollut EU:n rauhanrahasto otettiin käyttöön ja siitä osoitettiin 500 miljoonan tukipaketti Ukrainalle, sisältäen myös aseellista tukea. Humanitaariseen tukeen on osoitettu niin ikään 500 miljoonaa euroa. Myös rahoitus-, energia ja liikennesektoreille sekä teknologiavientiin kohdistetut pakotteet ovat vailla vertaa.
Eurooppa on Suomelle turvallisuusyhteisö
Suomi on ollut EU:n jäsen yli neljännesvuosisadan. Suhtautumistamme unioniin voisi luonnehtia ehkä enemmän käytännönläheisemmäksi kuin monen muun jäsenvaltion. Unioni on kuitenkin edustanut meille ennen kaikkea läntiseen demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen nojaavaa rauhan ja yhteistyön projektia. Maamme turvallisuuspoliittisen aseman vahvistaminen oli yksi jäsenyyttä puoltanut keskeinen tavoite. Vaikka puolustuspoliittisesti olemme nojanneet tiiviisti sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, neutraaleja tai puolueettomia emme ole olleet. EU-jäsenyyden myötä betonoimme itsemme lopullisesti osaksi läntistä maailmaa, tehden näin selvän valinnan.
Olemme rakentaneet EU:n kautta omaa kulttuurista ja henkistä identiteettiämme niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Toisesta maailmansodasta lähtien turvallisuusulottuvuus on sävyttänyt myös meidän ajatteluamme. Verkottuvan talouden ja kauppapolitiikan kautta on tavoiteltu kasvun ja kilpailukyvyn ohella turvallisuuspoliittista vakautta.
Selkeän, ulkosuhteita määrittävän kokonaiskuvan ja yhteistä puolustusta käsittelevän linjan muodostaminen jäi kuitenkin vuosien saatossa puolitiehen, vastoin Lissabonin sopimuksessa ilmaistua tahtotilaa. Yhteisen ulkopoliittisen linjan puuttuminen on usein näkynyt voimattomuutena toimia kollektiivina kriisien keskellä. Tämä haaste on korostunut suurvaltasuhteiden kiristymisen myötä. Afganistanissa tapahtunut hallinnon luhistuminen, Yhdysvaltojen äkillinen vetäytyminen ja Talebanin valtaannousu vauhdittivat edelleen yhteisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimijuuden kirkastamista sekä vahvisti tahtotilaa löytää voimallisempia keinoja puolustuksellisen yhteistyön vahvistamiseksi.
Kuten pitkän linjan ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija, kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) on todennut, viidessä vuodessa EU:n turvallisuusulottuvuutta on kehitetty enemmän kuin kuluneen neljänkymmenen vuoden aikana yhteensä. Ranska on puheenjohtajuuskaudellaan nostanut turvallisuusasiat politiikan keskiöön. Suomi on tukenut voimakkaasti EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamista ja osallistunut aktiivisesti sen määrittelyyn. Se, että EU pystyy ulko- ja turvallisuuspoliittisen globaalistrategian mukaisesti puolustamaan intressejään, tukemaan Euroopan puolustusta ja toimimaan lähialueidensa vakauden eteen, on ilman muuta Suomen etu.
Viidessä vuodessa EU:n turvallisuusulottuvuutta on kehitetty enemmän kuin kuluneen neljänkymmenen vuoden aikana yhteensä.
Euroopan puolustusrahaston perustaminen, pysyvän rakenteellisen yhteistyön käynnistäminen, EU:n ja Naton välisen yhteistyön vahvistaminen, sotilaallisten kriisihallintaoperaatioiden johtamis- ja suunnittelukyvyn luominen ja tavoitteiden vuosittainen arviointi ovat aidosti merkittäviä rakenteellisia uudistuksia.
EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön ohjausta ja arviointia nimitetään strategiseksi kompassiksi. Se hyväksyttiin huippukokouksessa viime maaliskuussa. Kompassi toteuttaa pitkäaikaista pyrkimystä kirkastaa yhteistä suuntaa ja tavoitteita sekä varmistaa niiden toimeenpanon. Kompassi sisältää muuttuneen turvallisuusympäristön kuvauksen ja lukuisia toimia aikatauluineen. Keskeiset sisältökokonaisuudet käsittelevät esimerkiksi toimintakyvyn kehittämistä ja keskinäistä avunantoa, kyber- ja turvallisuusuhkia, suorituskykyjen kehittämistä ja kumppanuuksien tiivistämistä.
Selonteot linjaavat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa
Suomen maanpuolustus perustuu eduskunnan linjauksen mukaisesti sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, yleiseen asevelvollisuuteen, korkeaan maanpuolustustahtoon, uskottavaan sotilaalliseen suorituskykyyn, laajaan ja osaavaan reserviin, kansainväliseen puolustusyhteistyöhön sekä mahdollisuuteen ottaa vastaan ja antaa kansainvälistä apua.
Aikaa kestävät, mutta toisaalta ajassa elävät poliittiset linjaukset muodostetaan eduskunnassa erillisen selontekomenettelyn kautta. Siinä hallitus valmistelee eduskunnalle selonteon, jonka valmistelua parlamentaarinen seurantaryhmä valvoo. Keskeiset valiokunnat käsittelevät selonteon perusteellisesti asiantuntijoita kuullen ja lopulta eduskunta antaa mietintöihin oman vastauksensa.
Kuluneella hallituskaudella eduskunta on käsitellyt kolme toisiinsa tiiviisti kietoutuvaa kokonaisuutta: (i) ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon sekä (ii) puolustuspoliittisen selonteon loppuvuodesta 2021 ja (iii) sisäisen turvallisuuden selonteon maaliskuussa 2022. Yhdessä nämä muodostavat viitekehyksen kokonaisturvallisuudellemme.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä on aina painotettu laajaa parlamentaarista yksituumaisuutta. Sitä on itse asiassa pidetty lähtökohtana kannanmuodostukselle. Suomen kaltaisessa pienessä maassa, geopoliittiseen sijaintiin liittyvät haasteet huomioiden, tämä on täysin ymmärrettävää. Konsensus itsessään tuo turvaa, sillä se vähentää maamme sisäisten jakolinjojen syntymistä. Onkin huomionarvoista, että eduskunnan tekemät linjaukset ovat pieniä yksityiskohtia tai vivahteita lukuun ottamatta olleet joko täysin tai lähes yksimielisiä.
Selontekoprosessi on perusteellinen siksi, että aikaansaadut linjaukset kestäisivät myös aikaa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan osoitti, kuinka nopeasti turvallisuusympäristömme voi muuttua. Olemme tilanteessa, jossa ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjojamme on välttämätöntä tarkastella uudelleen, vaikka muste on hädin tuskin ennättänyt kuivua. Kuluneella hallituskaudella erityisesti puolustusvaliokunnassa on toistuvasti pidetty esillä tarvetta käydä laajempaa ja avoimempaa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua, sillä turvallisuusympäristömme on viime vuodet ollut jatkuvassa murroksessa. Perinteisen sotilaallisen ulottuvuuden rinnalle on noussut ilmiöitä, joiden vaikutusta emme voi väheksyä. Suurvaltasuhteissa tapahtuneet muutokset ja niiden jännittyneisyys, ilmastonmuutos ja luonnonkatastrofit sekä pandemiat muuttavat väistämättä myös suomalaisten turvallisuuskehikkoa luomalla potentiaalisia uhkia ja riskejä. Hybridivaikuttaminen ja kyberturvallisuuteen liittyvät uhat ovat nekin olleet arjessamme läsnä jo pitkään, sillä digitalisoituessaan yhteiskunnat ovat yhä haavoittuvaisempia.
Oleellista on jatkuva toimintaympäristön analysointi. Selonteoissa tehtyjä linjauksia on kyettävä arvioimaan kriittisesti ja niitä tulee voida arvioida uudelleen. Tätä työtä eduskunnassa tehdään juuri nyt.
Suomen turvallisuuspoliittinen viitekehys on rakennettava uudelleen
Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on rakentunut yllä kuvattujen peruspilareiden varaan. Niistä keskeinen – vakaa Venäjä-suhde – on romuttunut peruuttamattomalla tavalla. Valtioiden välinen sota Euroopassa on todellisuutta. Meidän on välttämätöntä arvioida uudelleen kaikkia keinoja maamme ja kansalaistemme turvallisuuden varmistamiseksi. Se tarkoittaa myös sitä, että arvioimme omaa suhdettamme sotilaalliseen liittoutumattomuuteen ja sotilasliitto Natoon.
Valtioneuvosto antaa huhtikuussa eduskunnalle uuden laajan selonteon, jossa käsitellään sodan vaikutuksia paitsi Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, mutta myös kyberturvallisuutta ja hybridivaikuttamista, huoltovarmuutta, varautumista, rajaturvallisuutta sekä sodan taloudellisia vaikutuksia. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu tullaan käymään kevään aikana.
Suomi on vuosien saatossa varmistanut vahvan maanpuolustuskykynsä ylläpitämällä ja kehittämällä omia sotilaallisia kykyjään. Toisin kuin monet muut maat, emme Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen romuttaneet omaa aluepuolustustamme ylläpitävää sotilaallista varautumista esimerkiksi yleistä asevelvollisuutta heikentämällä. Olemme rakentaneet hyvin tiivistä puolustusyhteistyötä Pohjoismaissa, Euroopassa ja transatlanttisesti kahden- ja monenvälisen yhteistyön ja Naton kanssa tehtävän kumppanuusyhteistyön kautta. Olemme näin luoneet itsellemme merkittävääkin kansainvälistä liikkumatilaa.
Eurooppaan ei ole haluttu luoda Naton kanssa päällekkäistä sotilasliittoa yksinkertaisesti siitä syystä, että EU:n jäsenmaista 21 kuuluu Natoon. Tämä tosiasia vaikuttaa kiistämättä siihen, millaiseksi unionin puolustusyhteistyö voi rakentua. Vaikka yhteisen puolustuksen saralla on otettu merkittäviä edistysaskelia, EU:n keskeisin merkitys kiteytyy Euroopassa ja sen rajojen ulkopuolella toteuttavien kriisinhallintatehtävien hoitamiseen ja valmiuden ylläpitoon, puolustusteolliseen yhteistyöhön sekä kansankuntien kokonaisvaltaisen resilienssin vahvistamiseen. Lissabonin sopimuksen artikla 42:7 ei sisällä yhtä pitkälle meneviä velvoitteita kuin Naton 5. artikla. Euroopan kollektiivisen turvallisuuden osalta suursodan syttyessä Naton merkitys on kiistaton.
Lopuksi
Muuttuneessa tilanteessa on punnittava tarkoin, riittävätkö nykytilanteen kaltaiset yhteistyörakenteet vahvistamaan turvallisuutemme kaikissa olosuhteissa. Suomella, kuten muillakin suvereeneilla valtioilla, on aina oikeus tehdä tätä harkintaa. Ja tästä myös ns. Nato-optiossa on kyse. Pohjoisen Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin rakentumisen näkökulmasta on toivottavaa, että Suomi ja Ruotsi tekevät tahoillaan samansuuntaisia linjauksia. On äärettömän tärkeää, että tässä hetkessä pidämme kiinni keskeisestä periaatteesta – ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjamme on kestettävä aikaa. Siksi harkittu varovaisuus on viisautta. Tämä tarkoittaa syvää ja perusteellista harkintaa siitä, mitä mahdollinen Nato-jäsenyys ja sen hakeminen meille konkreettisesti tarkoittaisi, niin hyvässä kuin pahassa.
Aivan yhtä oleellinen kysymys on, mitä turvallisuusympäristölle merkitsisi olla hakematta Naton jäsenyyttä. Kaaoksen keskellä on selvää, ettemme voi reagoida muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen ns. nolla-vaihtoehdolla. Tarvitsemme joka tapauksessa toimia, joilla vahvistamme kansallista puolustustamme, lisäämme huoltovarmuutta ja kansakuntamme resilienssiä relevantteja uhkia vastaan. Toiseksi on selvää, ettei EU:n merkitys yhtenä keskeisenä turvallisuuskehyksenämme ainakaan heikkene. Päinvastoin ja riippumatta siitä, onko Suomi tulevaisuudessa sotilaallisesti liittoutumaton vai ei.
Olemme merkittävien, vaikeiden ja vakavien päätösten edessä. Olemme kuitenkin aina kyenneet tekemään Suomen itsemääräämisoikeuden, turvallisuuden ja vakauden näkökulmasta oikeat ratkaisut yhdessä. Toivottavasti kyky yhteiseen, konsensushakuiseen päätöksentekoon kestää tämänkin tulikasteen.
Riitta Mäkinen on SDP:n kansanedustaja sekä puolustus- ja valtiovarainvaliokuntien jäsen.