Mielenosoitus, jossa on tuhansia ihmisiä aukiolla. Taustalla näkyy kerrostaloja. Monilla mielenosoittajilla on käsissään punavalkoisia lippuja, joita Valko-Venäjän oppositio käyttää.

Venäjän sota Ukrainassa siivittää Lukašenkan loppua

Ulkopoliittisen instituutin Arkady Moshes esittää, että Aljaksandr Lukašenkan päätös tukea Venäjää Ukrainaan kohdistuneessa hyökkäyksessä on ristiriidassa Valko-Venäjän yleisen mielipiteen kanssa. Tämä tulee vaikuttamaan kielteisesti Lukašenkan regiimiin.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Helmikuussa 2022 Valko-Venäjästä tuli hyökkääjävaltio. Vuodelta 1974 peräisin olevan Yhdistyneiden kansakuntien (YK) määritelmän mukaisesti, artikla 3(f) määrittelee hyökkäykseksi tilanteen, jossa ”valtio, joka on antanut alueensa toisen valtion käyttöön, sallii tämän toisen valtion käyttää aluetta kolmanteen valtioon kohdistuvaan hyökkäystekoon”. Määritelmän mukainen tilanne toteutui, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan Valko-Venäjän alueelta ja alkoi käyttää Valko-Venäjää tukikohtana Ukrainaan kohdistuville ohjus- ja ilmaiskuille. Tämän seurauksena Valko-Venäjä joutui Venäjän tavoin kansainvälisten pakotteiden kohteeksi.

Yllättäen Valko-Venäjän johto toimi hyökkäyksen salliessaan vastoin uutta perustuslakia, joka oli hyväksytty kansanäänestyksessä tämän vuoden helmikuussa. Perustuslain 18. artikla kieltää Valko-Venäjän alueen käyttämisen hyökkäyksiin muita valtioita vastaan.

Samanaikaisesti Valko-Venäjällä vallitsee laaja poliittiset jakolinjat ylittävä yksimielisyys siitä, että tämä ei ole eikä saa olla Valko-Venäjän sota. Chatham House -ajatuspajan maaliskuussa 2022 toteuttaman kyselytutkimuksen mukaan kaupungeissa asuvista valkovenäläisistä vain 3 prosenttia kannatti valkovenäläisten joukkojen suoraa toimintaa Venäjän rinnalla ja 67 prosenttia vastusti Valko-Venäjältä tehtäviä tykistöiskuja Ukrainaan. Tämän lisäksi valkovenäläiset vapaaehtoiset ovat perustaneet kansallisia sotilasyksikköjä, jotka taistelevat Ukrainan puolella. Joidenkin tietojen mukaan Valko-Venäjän rautateihin on kohdistunut sabotaasia.

On ainakin kolme pääasiallista syytä, jotka selittävät yllä kuvattua yleistä mielipidettä ja jotka erottavat Venäjän Valko-Venäjästä. Ensiksi ja tärkeimpänä tekijänä, Valko-Venäjällä, toisin kuin Venäjällä, ei esiinny imperialistista ajattelua tai tavoitteita alueellisesta laajentumisesta. Toisen maailmansodan kärsimykset ovat yhä vahvana kansallisessa muistissa. Valkovenäläiset ovat säilyttäneet neuvostoaikaisen maksiimin ”Ei enää koskaan”, siinä missä venäläiset ovat viime vuosina omaksuneet sovinistisen iskulauseen ”Me voimme tehdä sen uudestaan”.

Toiseksi valkovenäläisillä on myönteisempi mielikuva länsimaista. Heillä on omakohtaista tietoa naapureistaan Euroopan unionissa (EU), erityisesti Puolasta ja Liettuasta, joissa he kävivät ostoksilla, viettämässä viikonloppuja ja opiskelemassa. Valko-Venäjä oli entisten neuvostotasavaltojen joukossa pitkään maa, johon myönnettiin väkilukuun suhteutettuna eniten Schengen-viisumeita.

Vuosina 2015–2020, kun Minsk tavoitteli lähentymistä EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa, virallinen Valko-Venäjä levitti kertomusta, jonka mukaan yhteistyö lännen kanssa oli hyödyllistä. Tämän tarinan kääntäminen ylösalaisin ja kansan vakuuttaminen siitä, että länsimaat valmistelevat hyökkäystä Venäjälle ja Valko-Venäjälle ja että se olisi pysäytettävä Ukrainassa, on liikaa vaadittu Valko-Venäjän propagandakoneistolta.

Viimeisenä tekijänä, vuoden 2020 mielenosoitukset maata yhtäjaksoisesti vuodesta 1994 hallinnutta Aljaksandr Lukašenkaa vastaan ovat yhä tuoreessa muistissa. Lukašenkan poliittinen legitimiteetti yleisesti ja erityisesti hänen oikeutensa lähettää ihmisiä sotaan kyseenalaistetaan laajasti, myös asevelvollisten keskuudessa, joista osa on saattanut henkilökohtaisesti osallistua Lukašenkan vastaisiin mielenilmauksiin.

Lukašenka tietää kaiken tämän varsin hyvin. Hänellä ei todennäköisesti olisi mitään voitonparaatia vastaan Vladimir Putinin rinnalla, mutta hän ei ole halukas ottamaan riskejä. Pahimmillaan, jos sodassa tulisi häviö tai raskaita tappioita, asevoimat saattaisivat kääntää aseensa häntä vastaan. Parhaimmillaankin asevoimat välttelisivät muiden turvallisuusjoukkojen avustamista uusien mielenosoitusten tukahduttamisessa; samoin tilanteessa, jossa vahvasta rauhanliikkeestä tai Venäjän joukkojen läsnäolon vastustamisesta syntyisi uusia protesteja. Tällainen liikehdintä saattaisi saada alkunsa joko epäonnistumisista taistelukentällä tai konflikteista venäläisten sotilaiden ja paikallisen väestön välillä.

Tämä selittää, miksi Lukašenka ei ole antanut armeijalle käskyä liittyä taisteluun Ukrainassa Venäjän rinnalla. Eräässä mielessä hän on pettänyt Putinin. Venäjän presidentti ei varmasti unohda tätä, mutta tällä hetkellä Moskovalla ei ole resursseja uuteen sotilasoperaatioon Valko-Venäjän miehittämiseksi.

Yllä kuvattu tilanne ei kuitenkaan tarkoita, että Lukašenkan regiimin tulevaisuus olisi turvattu. Päinvastoin. Venäjän sota Ukrainassa avaa mahdollisuuden Lukašenkan lopulle ja vapaan ja demokraattisen Valko-Venäjän synnylle. Maa on nyt menossa taloudellisesti kohti erittäin vaikeaa ajanjaksoa. Länsimaiden pakotteet kohdistuvat Valko-Venäjän mineraalivientiin, rahoitussektoriin ja liikenteeseen. Venäjä, joka on myös pakotteiden kohteena, ei pysty entiseen tapaan korvaamaan Minskin tappioita. Kohta väestön keskuudessa alkaa levitä ymmärrys, että kaikki nämä asiat tapahtuvat, koska vuonna 2020 Lukašenka vaihtoi paitsi maan diplomaattisen liikkumavapauden, myös kansallisen suvereniteetin ja hyvinvoinnin Moskovan tukeen, jonka turvin Lukašenka on voinut pysyä vallassa. Koko Valko-Venäjä maksaa nyt näiden päätösten hintaa.

Lännen täytyy olla valmiina. Taloudellisesti nurkkaan ajettuna ja Moskovan painostamana Lukašenka saattaa taas yrittää tunnustella, miten pitkälle länsi olisi valmis avaamaan keskusteluyhteyttä Minskiin päin ja palkitsemaan siitä, että se ei lähetä joukkojaan Ukrainaan.

Tällaiselle myönnytyslinjalle ei tule ryhtyä. Rikottuaan perustuslakia Lukašenka loi lailliset perusteet virkasyytteeseen asettamiselle. Hänen hallinnostaan tuli entistäkin lainvastaisempi. Jos hän yrittää avata keskusteluyhteyttä länteen, hänelle tulisi suositella, että hän vaatii venäläisten joukkojen vetäytymistä Valko-Venäjältä, kuten maan oppositio on vaatinut. Jos Moskova kieltäytyy, hänen tulisi julistaa Valko-Venäjä miehitetyksi maaksi. Lisäksi Lukašenkalta tulisi edellyttää kaikkien poliittisten vankien vapauttamista. Vastineeksi näistä toimista, hänelle voitaisiin luvata neuvottelujen kautta tapahtuvaa vallasta luopumista. Tätä suurempaa joustavuutta länsimaiden ei ole syytä tarjota.

Valko-Venäjän ja EU:n rajoilla vallinnut siirtolaiskriisi osoitti, että Lukašenkan kohdalla toimii paljon paremmin kova linja kuin myönnytykset tai porkkanoiden lupaaminen. Hänen roolinsa Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan, oli se sitten vapaaehtoista tai painostuksen tulosta, tulisi lopettaa keskustelu dialogin mahdollisuudesta Minskin kanssa.

Tärkeintä on, että jo tässä vaiheessa lähetetään signaali siitä, että Lukašenkan umpikujasta ei tarvitse tulla valkovenäläisten umpikujaa. Kun Lukašenka poistuu näyttämöltä, Valko-Venäjällä tulee olla oikeus valita itselleen eurooppalainen tulevaisuus.

Arkady Moshes

Arkady Moshes on ohjelmajohtaja Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -ohjelmassa. Ennen Suomeen muuttoaan vuonna 2002 hän työskenteli Eurooppa-instituutissa Moskovassa. Vuosina 2008–2015 hän toimi tutkijakumppanina Chatham House -ajatuspajan Venäjä ja Euraasia -ohjelmassa.