Verokilpailu ei ole vaurauden tie
SUOMESSA EI Björn Wahlroosia lukuun ottamatta ole kukaan oikein halunnut antaa kasvojaan uusliberalismille. Kunnes Tuomas Enbuske löysi sisäisen libertaarinsa, kirjoitti Elinkeinoelämän valtuuskunnalle pamfletin ja pääsi Helsingin Sanomien NYT-liitteen kolumnistiksi.
Lukijan kontolle tosin jää päättää, onko niitä ylipäätään tarkoitettu otettavaksi vakavasti. Vai riittääkö jutun juureksi pelkkä provosointi, se että kääntää nurin vastaväitteitä, jotka on itse heiveröisiksi rakentanut.
Kuten viimeksi ylistys veroparatiiseille, joita ilman globaali kapitalismi ei olisi keksinyt kaikkea ihmisten haluamaa kivaa. ”Jos firmojen rahat olisivat 80-luvulta lähtien päätyneet valtion käyttöön”, Enbuske spekuloi, ”taloutemme olisi paljon huonommassa kunnossa”.
MUTTA KUINKA kurjaa kehitys sitten oli maailmansotien jälkeisinä vuosikymmeninä, Enbusken sanoin suljetun talouden aikana, jolloin ”firmat maksoivat kiltisti veronsa hyvinvointivaltioille ja saivat hallituksilta vastapalvelukseksi etuja ja monopoliasemia”?
Aika moni taloushistorioitsija pitää 1970-luvun öljykriisiä edeltänyttä neljännesvuosisataa kulta-aikana, johon mahtui niin Länsi-Saksan talousihme kuin Ruotsin sosiaalidemokraattisen kansankotimallin kukoistus vahvan vientiteollisuuden varassa.
Verot eivät olleet silloin innovaatioiden este, pikemminkin edellytys, jotta elinkeinoelämä sai tarvitsemaansa koulutettua työvoimaa. Toki veroruuvin kiristämisessä mentiin hulluuksiin asti, jo paljon ennen kuin Astrid Lindgrenin marginaalivero nousi yli sadan prosentin.
EHKÄ TUON menneen maailman mekanismit eivät päde enää kylmän sodan jälkeisessä kapitalismissa? Toisaalta OECD-maiden korkeimmasta kokonaisveroasteesta tiukasti kilpailevaa Tanskaa ei sitäkään tunneta varsinaisena köyhälänä.
Itse asiassa tanskalaiset taitavat järjestään voittaa kansainväliset vertailut, joilla mitataan ihmisten onnellisuutta erilaisilla muuttujilla. Heihinkö Enbuske samastuu otsikoidessaan kolumninsa ”Terveisiä verohelvetistä!”?
Mutta veropopulismi lienee sitkeimpiä ja suosituimpia populismin alalajeja. Tietäähän jo työväen taistelulauluista kuuluisin, että ”verot köyhälistön verta juo”. Tunne ei ole sadassa vuodessa hellittänyt, vaikka Mona Sahlin aikanaan kehotti kunnon demaria rakastamaan veroja.
KRIITTISEN ÄLYMYSTÖN keskuudessa kiertää yleisenä totuutena käsitys, jonka mukaan Paavo Lipponen toi uusliberalismin Suomeen. Näkemyksen kanssa rimmaa huonosti se, että maan kokonaisveroaste kohosi ennätykseen yli 47 prosenttiin hänen kuudentena pääministerivuotenaan 2000.
Sieltä on sittemmin tultu alaspäin, mutta onko maa sen myötä vaurastunut vai kurjistunut, sen arvioimiseen tarvitaan toiset mittarit. Korkea tai matala verotus ei ole päämäärä vaan väline. Olennaista on, mitä kerätyillä rahoilla tehdään.
Tätä kirjoittaessa uutiset kertovat suuryritysten mittavista irtisanomisista, vain muutama viikko sen jälkeen, kun Suomen yhteisöverotukseen on tehty historiallisen reipas alennus, paljolti vientiteollisuuden kilpailukyvyn vaalimiseksi.
Uudistuksen voi odottaa vaikuttavan vasta viipeellä, jota yrityksillä ei ole joko varaa tai malttia odottaa. Kokonaisuuden kannalta uskaltaa kuitenkin ennustaa, että kansainvälinen verokilpailu avaa ennemminkin tuhoavan kierteen kuin tien vaurauteen.
Julkaistu 26.4.2013 Talousoppi-palsatalla Aimossa