Voi Šostakovitš soikoon!

Neuvostoliitossa oopperakin oli pahimmillaan kuolemanvakavaa politiikkaa. Sen sai tuta muun muassa Dmitri Šostakovitš, jonka kiistelty Lady Macbeth 1930-luvulta on tulossa tammikuussa Töölönlahdelle Kansallisoopperan lavalle.

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

”SEKASOTKUA MUSIIKIN ASEMESTA”. Tuomio olisi tyly minkä tahansa arvostelun otsikoksi, mutta tammikuun 28. päivän Pravdassa vuonna 1936 se merkitsi tyrmäystä. Teuraalle vietiin Dmitri Šostakovitšin oopperaa Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth, jota itsensä Stalinin kerrotaan käyneen katsastamassa Bolšoin aitiossa.

Nuori säveltäjänero ei ollut vielä kolmeakymmentä, mutta niittänyt mainetta ulkomaita myöten. Se ei välttämättä ollut eduksi, kun neuvosto-oopperalle haettiin sopivaa muotokieltä sosialistisen realismin hengessä.

Kansalle tuli tarjota kaikille aukeavaa harmonista musiikkia, ei pikkuporvarillista kikkailua, jossa melodianpätkät katkeilevat kiljahteluun. Neuvostoyleisö ei Pravdan mukaan kaivannut niitä neuroottisia karkeuksia, joilla Šostakovitš kosiskeli maailmalla vääristyneitä makuhermoja.

Seksikohtauksiin oli lainattu kouristusten kaltaisia elementtejä jopa jazzista, jotta roolihahmoihin saataisiin riittävästi ”intohimoa”. Ei neuvostomaassa oltu tuollaisia elukoita!

 

JULIAN BARNESIN UUSIN ROMAANI The Noise of Time alkaa tuosta Pravdan kirjoituksesta ja jatkaa mielen monologina läpi Šostakovitšin sisäisen painin neuvostojärjestelmän kanssa. 1930-luvulla oli laukku valmiiksi pakattuna yöllisen noutajan varalta. Hiljaisuudessa valvottiin ja kuunneltiin, mihin kerrokseen hissi pysähtyy.

Kuolemanvaara väistyi sotien jälkeen kauemmaksi, mutta henkinen paine ei paljoa helpottanut. Stalin painosti Šostakovitšin muun muassa rauhan mannekiiniksi New Yorkiin, jossa tämä joutui kieltämään niin oman musiikkikäsityksensä kuin sankarinsa Igor Stravinskinkin.

Barnes kuorii moraalin punnuksia, kun säveltäjä myöhemmin suostui jopa kommunistisen puolueen jäseneksi, kaikkine systeemin tarjoamine etuineen. Historiallista nojaa tarjoaa Šostakovitšin muistelmiksi kutsuttu testamentti, joka ilmestyi postuumisti Solomon Volkovin kokoamana.

Sen todistusvoimasta kiistellään yhä. Esimerkiksi Venäjän kulttuurihistoriasta hienon kokonaisesityksen Natasha’s Dance julkaissut Orlando Figes arvioi, että Barnesin Šostakovitš on hyvä romaani mutta vähemmän uskottavaa historiaa.

 

MTSENSKIN KIHLAKUNNAN LADY MACBETHIIN liittyvää draamaa on lännessä liioiteltu. Pravdan kirjoitus ei ollut sen enempää potentiaalinen vankilatuomio kuin uhkaus puhdistuksesta. Näin puntaroi Meri Herrala, joka väitteli Helsingin yliopistossa 2009 poliittisen historian tohtoriksi Neuvostoliiton musiikkipolitiikasta.

Herrala asetti Šostakovitšin tapauksen tukevasti aikaansa. Lähteitä oli luettu lujasti edesmenneen Neuvostoliiton arkistoissa, josta Volkovin kirjan ilmestyessä 1979 ei voitu kuin haaveilla. Samoilla apajilla on toki liikkunut muitakin tutkijoita.

Toisaalta, kyllä huonomminkin olisi voinut käydä: Šostakovitšin suojelija marsalkka Mihail Tuhatševski teloitettiin kesällä 1937. Ja teatterimies Vsevolod Meyerhold 1940, taiteilijakollega, jonka näkemysten rappeuttavaan vaikutukseen viitattiin Pravdan ooppera-artikkelissa.

Minkä sortin dissidentti Šostakovitš oli elämänsä eri vaiheissa, se on ehkä sittenkin sivuseikka. Tärkeintä oli musiikki, ja sen eteen oli alistuminen poliittisiin kompromisseihin. Hautaan Neuvostoliitto laski hänet 1975 mallikelpoisena kommunistina.

Millaista ”sekasotkua” Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth oikein on ja kuinka kestänyt aikaa, sen jokainen voi mennä tammi-helmikuussa kuuntelemaan omin korvin, kun Kansallisooppera tarjoilee Töölönlahdella siitä Oslon ja Berliinin talojen modernin yhteistuotannon.

 

Julkaistu Demokraatissa 22.12.2016.