Yannick Lahti: Eurooppa koronaviruksen aikaan – miksi populismi ei tule kuolemaan?

Sorsa -säätiö on kutsunut eri alojen asiantuntijoita pohtimaan miten koronaviruksen aiheuttama kriisi vaikuttaa yhteiskunnan eri osa-alueisiin kestäessään ja ennenkaikkea sitä, miten tästä tullaan pääsemään eteenpäin.

Tässä artikkelissa populismia tutkiva Yannick Lahti käy läpi sitä mitä populismi oikeastaan on ja miten eri maiden populistiset puolueet reagoivat koronakriisiin, ja miksi populismi ei tule kuolemaan tämänkään kriisin jälkeen.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Näinä vaihtoehtoisten faktojen, palavan myrkyllisenkin poliittisen keskustelun sekä sosiaalisessa mediassa jylläävien miljoonien eri mielipiteiden aikana uskallan väittää, että ainakin yhdestä asiasta voimme lähes kaikki olla samaa mieltä: 20-luku on lähtenyt käyntiin aikamoisella ryminällä eikä monikaan edes tummimpien pilvien maalaajista osannut ennustaa juuri tätä.

Korona-arki on iskenyt kuten globaaleilla pandemioilla on tapana, aivan kaikkialle ja kaikkien meidän arkeen. Itse naputtelen tätä tekstiä kotona työhuoneessani Bolognassa – kaupungissa, joka on ollut karanteenin ja mitä rajuimpien rajoitustoimenpiteiden kohteena jo pian kuukauden päivät. Työpaikkani Bolognan yliopiston työtilat ovat olleet kiinni jo jonkin aikaa, eikä kenelläkään ole mitään asiaa ulos, ellei sitten ole matkalla kauppaan tai apteekkiin. Mikäli määrätietoinen kulkeminen ei vakuuta partioivaa carabinieri-poliisia, niin on valmistauduttava todistamaan ulkona liikkumiselle syy. Näin toimitaan Italiassa, maassa, johon pandemia on iskenyt Euroopan maista pahimmin.

Samaan aikaan kotona Suomessa on otettu käyttöön poikkeuslaki – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1947 ja koko Uudenmaan alue on eristetty. Elämme historiallisen poikkeuksellisia aikoja. Tämä ei ole enää näkökulmakysymys vaan hyväksyttävä tosiasia. Lähes kaikkialla maailmassa ja Euroopassa.

Jos ja kun koronamyrsky jossain vaiheessa laantuu, vuorossa on jälleenrakentaminen, taloudellisten ja sosioekonomisten haavojen parantaminen sekä henkilökohtaisten ja kansainvälisten suhteiden uudelleen lämmittäminen ja kaikkien näiden vahvistaminen. Tässä kaikessa voi avainasemassa toimia maanosamme poliittinen unioni: EU. Ainakin teoriassa.

Euroopan unioni on kohdannut aiemminkin valtavia haasteita; finanssikriisi, eurokriisi, niin kutsuttu pakolaiskriisi. Joidenkin mielestä näistä kaikista on selvitty, kun taas toiset ovat näkevät, että kriisi seurasi toista ja riisui keisarilta viimeisetkin vaatteet: osoitti säälimättömästi ne EU:n rakenteelliset valuviat, joista sitä aina kritisoidaan.

Nyt yksi aikamme suurimmista poliittista kysymyksistä onkin: luommeko uuden Euroopan vai hajoaako koko poliittinen unioni? Uuden poliittisen järjestyksen luominen tuskin tulee onnistumaan koronan jälkeisessä Euroopassa yhtään sen helpommin kuin mikään on aikaisemminkaan edennyt. En myöskään usko EU:n yön yli tapahtuvaan hajoamiseen, mutta jos koskaan sen murenemiseen tarvittavat palapelin palat olivat kasassa, niin se aika on nyt. Juuri tänään.

Koronavirus iski aluksi kovaa Euroopassa juuri niihin maihin, joissa taloudelliset olosuhteet ovat jo valmiiksi lievästi sanottuna haastavia. Kevyemmissäkin olosuhteissa ihmisten inhimilliset huolenaiheet ja tyytymättömyys kanavoituvat kuin luonnostaan helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja sekä viholliskuvia tarjoavien populistien kannatukseksi.

Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä ja todeta, että tavalliselle eurooppalaiselle, joka pelkää koronanjälkeisen elämän massatyöttömyyttä jo mahdollisesti valmiiksi haasteita sisältävän elämänsä päälle, on yhdentekevää mitä puheet ja eleet Euroopan unionin yhtenäisyydestä ovat, ellei hän näe valoa tunnelin päässä. Kansallisten poliittisten päätösten ohella Euroopan unioni on näytettävä tarpeellisena toimijana, mutta ei minään kornin utopistisena onnea tuovana yltäkylläisyyden ja nautinnon teemapuistona. Juhlapuheiden aika on juhlissa, ja mikäli EU sekä sen kovimmat kannattajat eivät ymmärrä, että ainakin toistaiseksi nämä riennot ovat ohi – kaivamme vain syvempää kuoppaa itsellemme ja kaikille tavallisille eurooppalaisille. Ja juuri tässä piilee suurin poliittinen uhka Euroopan unionin tulevaisuudelle nimittäin sen sisäinen populismi.

Mitä populismi on?

Puhuessamme populismista on äärimmäisen tärkeää ymmärtää mistä siinä on pohjimmiltaan kyse ja mistä ei. Populismi ei viittaa politiikan popularisointiin eli siihen, että poliitikot esiintyvät mahdollisimman näkyvästi tilanteissa ja olosuhteissa, joissa he näyttäytyvät mahdollisimman samaistuttavina tavallisen kansan näkökulmasta.

Poliitikko, joka kuvauttaa itseään vaikkapa hiihtolenkillä tai grillaamassa omalla takapihallaan essu päällä ei ole populisti sen enempää kuin koiria tai lapsia julkisesti halaava, suosittua videoblogia selkokielellä säännöllisesti päivittävä, poliitikko. Näissä tapauksissa poliitikko vain yksinkertaisesti popularisoi itseään politiikanteon ohella. Tämä on täyttä arkipäivää ja piti siitä tai ei, se on myös nykyisen mediapoliittisen ympäristön johdosta kaikkien poliitikkojen olemassaolon elinehto. Vai mistä muualta ”löydät” poliitikon nykyään? Käveletkö eduskuntaan vai tartutko älypuhelimeesi?

Akateemisessa keskustelussa populismin anatomiasta ei olla yksimielisiä, mutta Mudden ja Kaltwasserin (2012) luoma määritelmä on yleisesti nähty yhdeksi keskeisimmäksi: Populismi on sisällöltään ohut ideologia, minkä mukaan yhteiskunta on pohjimmiltaan jakautunut kahteen ryhmään: homogeeniseen ja puhtaaseen kansaan sekä antagonistiseen ja korruptoituneeseen eliittiin. 

Samaan sävyyn kuvailee Pierre Rosanvallon – yksi Ranskan johtavista politiikan historioitsijoista – länsimaisissa demokratioissa esiintyvän populismin ydintä: ”Populismia voidaan tulkita ensinnäkin edustamiseen liittyvien jännitteiden avulla. Se ehdottaa ratkaisua kansan kuvaamisen vaikeuteen loihtimalla esiin kuvitelman kansallisesta ykseydestä ja yhtenäisyydestä sekä ottamalla voimakkaasti etäisyyttä kaikkeen, mitä pidetään vastakkaisena kansalle: ulkomaalaisiin, vihollisiin, oligarkiaan ja eliittiin. Se yrittää vahvistaa itseään syventämällä tätä kuilua ja tuomitsemalla aina vain tylymmin sen, minkä se väittää olevan olennaisesti jotakin muuta kuin ”kansa” ”. (Rosanvallon, 2006: 210).

Selkokielellä tämä merkitsee sitä, että populistit eivät ammenna poliittisia näkemyksiään mistään valtavasta poliittisen ideologian lähteestä. Ei ole olemassa mitään populistien kansainvälistä pyhää kirjaa ja juuri siksi populistit tulevat perinteisten vasemmisto-oikeisto-akselin kaikilta puolilta. Oleellista populismissa on heidän kaikkiin poliittisiin kysymyksiin – kuten Euroopan unionin merkitykseen – lisäämänsä ”me vastaan nuo”-antielitistinen ja usein keinotekoisestikin luotu asetelma. Näin populistit pystyvät kaikissa haluamissaan kysymyksissä määrittelemään omasta näkökulmastaan niin sanotusti hyvät ja pahat sekä ”aidon oikean kansan”, jota he ja vain he edustavat (poissulkien poliittisesti eri mieltä olevat ”ei oikeana kansana”). Koska kaikki politiikka on ideologian runsaudesta tai suppeudesta huolimatta myös viestintää, ei ole yllättävää, että populismin tutkimuksen yksi koulukunnista näkeekin populismin ennen kaikkea viestintätyylinä tai poliittisena strategiana.

Populismi ei itsessään ole minkään poliittisen liikkeen vihollinen tai yksiselitteisesti paha ilmiö. Sen luoma poliittinen ilmapiiri tai ajama valtapolitiikka ei ole kuitenkaan riskitöntä edes sen lievimmässä muodossaan.

Populistit voivat haastaa liberaalin demokratian ja hankaloittaa sen tarkoituksenmukaista toimintaa. Ylipäätään populismi ja populistit aiheuttavat kahtiajakoa, mikä vahvasti haittaa julkista poliittista keskustelua sekä kykyä poliittisiin kompromisseihin ja päätöksentekoon.

Samanaikaisesti populistit saattavat aktiivisesti pyrkiä rajaamaan vähemmistöjen oikeuksia. Näin he voivat käyttää vaaleissa saatua mandaattiaan heikentääkseen oikeusvaltioperiaatetta, kuten lehdistönvapautta ja oikeuslaitosten riippumatonta toimintaa. Tämän olemme voineet todistaa EU:n sisällä Puolassa ja etenkin nyt Unkarissa, jonka populistinen Fidesz-puolue on pääministeri Orbanin johdolla käytännössä muuttanut Euroopan unionin ensimmäiseksi diktatuuriksi. Orban käytti koronaviruksen tuomia poikkeusoloja hyväkseen ajaakseen alas maan viimeisetkin demokratian rippeet. Unkari onkin koronaviruksen ja populismin tuoman yhdistelmän kautta länsimaisen demokratian ensimmäinen uhri. Nyt kysymys kaikkien huulilla onkin: voiko Unkari enää jatkaa Euroopan unionin jäsenenä?

Oli miten oli, Unkarin nykyhallinnon kutsuminen pelkiksi populisteiksi olisi jopa vähättelyä. Fideszin niin selkeästi ollessa osa eurooppalaista populistista äärioikeistoa ”populist radical right” eli PRR:ää. Tässäkin suhteessa Euroopan taivaalla on yhä synkkeneviä pilviä.

Ääriliikkeisiin erikoistunut Georgian yliopiston professori Cas Mudde, näkee, että todistamme toisen maailmansodan jälkeisen ajan neljättä äärioikeistolaista aaltoa. Ne puolueet, jotka nousivat jo edellisen, eli ns. kolmannen aallon aikana vaikuttavat edelleen. Näitä ovat mm. Ranskan Front National nykyään Rassemblement National, Belgian Vlaams Blok nykyään Vlaams Belang sekä Itävallan Freiheitliche Partei Österreichs.

Erona kolmannen ja neljännen aallon välillä voidaan katsoa olevan se, että puolueet ja liikkeet ovat suurempia ja heterogeenisempiä. Tärkeimpänä erottavana tekijänä Mudde näkee sen, että siinä missä näiden PRR-puolueiden kannattajilleen tarjoama poliittinen substanssi on pysynyt verrattain samana, on niiden perusolemus puoluekentässä muuttunut. Muutama vuosikymmen takaperin äärioikeistolaisten liikkeiden voitiin katsoa olevan perinteisiä poliittista valtavirtaa vastustava, radikaali marginaalinen vaihtoehto, kun taas nykyään nämä liikkeet ovat enemmän tai vähemmän asemoituneet nimenomaan osaksi eurooppalaisten puolueiden valtavirtaa.

Vaikka populistisen äärioikeiston läsnäolo politiikassa on ilmiönä aina ensisijaisesti kansallinen, on kuitenkin nähtävissä, sekä Euroopassa että USA:ssa, että äärioikeistolainen ajattelu, retoriikka ja täten vaihtoehto politiikassa on normalisoitumassa. Tämä näkyy jo pelkästään siinä, kuinka paljon identiteettipolitiikka on tullut osaksi peliä. Äärioikeiston normalisoitumisessa osaksi poliittista kenttää ei ole kyse siitä, että PRR-puolueet olisivat löysänneet politiikkaansa, vaan päinvastoin perinteiset puolueet ovat omaksuneet enemmän äärioikeiston retoriikkaa sekä tapaa kehystää politiikan peruslähtökohtia.

Ajatellessamme vaikkapa eurooppalaisia vähemmistöjä, jotka aikoinaan määriteltiin (usein negatiivisesti) kansalaisuuden perusteella turkkilaisiksi, marokkolaisiksi tai pakistanilaisiksi – on nykyään yleistä, että näihin vähemmistöihin viitataan yksinkertaisesti muslimeina. Äärioikeiston retoriikkaan kuuluukin oleellisesti se, että koko uskonto, islam, edustajineen supistetaan pelkästään poliittisen islamismin käsitteeseen ja vieläpä sen äärimmäisimpään muotoon.

Samaten ne keinot, joilla esimerkiksi PRR-puolueet kehystävät kaikki muslimit kansallisen turvallisuuden uhkaavaksi tekijäksi tai sanan maahanmuutto jo lähtökohtaisesti negatiivisesti latautuneeksi termiksi, on pitkälti jo omaksuttu ns. maltillisemman poliittisen oikeiston piirissä. Siitä mikä aikaisemmin oli määritelmällisesti radikaalia, on nyt tullut normaalia. Nykyisessä poliittisessa diskurssissa on ”maalaisjärkeä” suhtautua muslimeihin – siis noin 1.9 miljardin ihmisen uskontokuntaan – turvallisuusuhkana. Tämän vuoksi eettisesti kestävän Euroopan unionin poliittisen tulevaisuuden kannalta on äärimmäisen tärkeää olla herkkänä niin vasemmalla kuin oikeallakin sille, että ”uutta normaalia” ei purematta niellä. Ei-äärioikeistolaisilla poliittisilla tahoilla on tästä suuri vastuu harteillaan.

On mielenkiintoista havaita, että PRR-puolueita kannattavien motiivina nähdään nimenomaan maahanmuuttoon liittyvät kysymykset paljon vaikkapa taloudelliseen epävarmuuteen liittyviä kysymyksiä tärkeämpinä. Kun kuitenkin maltillisemmat populistiset puolueet hyötyvät vaaliuurnilla huomattavasti enemmän, mikäli yhteiskunnassa on taloudellista epävarmuutta.

Korona tukee populistien tarinaa

Tästä pääsemme takaisin koronaviruksen jälkeisen ajan haasteisiin. On selvää, että jo nyt koetut taloudelliset takaiskut tulevat olemaan suuri poliittista ahdistusta aiheuttava tekijä tulevaisuudessa. Tämän lisäksi Euroopan unionilla ei ole edelleenkään yhtenäistä selkeää linjaa polttavissa maahanmuuttokysymyksissä, mikä tuli todistettua juuri koronaviruksen Euroopan puhkeamisen kynnyksellä Kreikan ja Turkin välisellä rajalla helmikuussa. Sekä maltillisemmat populistit että PRR-puolueet kykenevät hyötymään koronanjälkeisen Euroopan hauraudesta. He eivät välttämättä keksi olemassa olevia haasteita tyhjästä, mutta kärjistävät kysymykset keinotekoisten ”me vastaan he” sekä ”katsokaa miten hyvin eliitti nousi taas jaloilleen, eivät he välitä meistä”-asetelmien kautta.

Olemassa olevien ongelmien lisäksi EU:n ei pitäisi pelata nyt kädessään olevia kortteja väärin. Ja juuri tämän vuoksi EU:n murenemisen uhka täytyy ottaa vakavissaan. Populistien ylläpitämiä huolia ei missään tapauksessa saa ylenkatsoa, vaikka heidän niin sanottuja ratkaisuehdotuksiaan tuleekin tarkastella äärimmäisen kriittisesti. On hyvä pitää mielessä, että eurooppalaiseen populismiin – eli siis suomalaiseenkin – liittyy liuta väitteitä, mitkä eivät pidä paikkaansa. Otetaan esimerkiksi myytti ”valkoisista vihaisista ei-koulutetuista keski-ikäisistä miehistä”, joiden sanotaan olevan populististen puolueiden ydinkannattajakuntaa. Tämä myytti ei kestä päivänvaloa Euroopan kuin Suomenkaan tasolla.

Useissa Euroopan maissa populisteja äänestävät erityisesti alle 40-vuotiaat, kuten esim. Legaa Italiassa. Ranskan vuoden 2017 presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella oikeistopopulisti Marine Le Pen sai 18-34-vuotiaiden äänistä enemmän kuin yksikään muu ehdokas. Eli siis enemmän kuin nykyinen istuva presidentti Emmanuel Macron. Iso-Britanniassa taas Brexitin puolesta äänesti 25 % korkeakoulututkinnon suorittaneista. Puolet Brexitiä kannattaneista oli naisia, samoin 50% kaupunkialueiden asukkaista, joista 40 % oli 18-35-vuotiaita.

Lopuksi

Nyt on oikeiden kysymysten esittämisen ja niihin oikeiden vastausten löytämisen aika. Mikäli EU on yksinkertaisesti enemmän eurooppalaisia – tavallisia suomalaisia ja italialaisia – hyödyttävä ja auttava tekijä, niin se täytyy myös kyetä todistamaan. Säännöllisesti yhä uudelleen. Unionin arvo ja merkitys mitataan tavallisten eurooppalaisten arjessa.

Ei ole myöskään järkevää tuudittautua jo nyt kuultuihin harhakuvitelmiin, joissa maalaillaan koronakriisin täysin muuttavan kapitalistisen maailmanjärjestyksen. Samoja väitteitä esitettiin vuoden 2008 talouskriisin aikana ja jälkeen, mutta jos nyt tarkastelemme mikä on muuttunut, niin lyhyt vastaus on, ei juuri mikään. USA:ssa pankit ovat suurempia kuin koskaan, juurikaan kukaan talouskriisistä vastuussa olevista ei päätynyt telkien taakse ja kaiken lisäksi Wall Street jakelee taas ennätyssuuria bonuksia.

Samaten on selvää, että populismi ei tule kuolemaan koronavirukseen. Kyllä, näinkin on lukuisissa puheenvuoroissa arvailtu. En usko, että populismi tulee kuolemaan koronavirukseen siitä yksinkertaisesta syystä, että jopa Euroopassa kaikkien erilaisten populistien reaktiot kriisiin ovat olleet niin maakohtaisia eli toisin sanoen erilaisia. Populismin peli ei ole kaikissa maissa saman yhden ja ainoan käsikirjoituksen mukaisesti kulkevaa. Sen takia sitä pelaavat poliitikot ja liikkeet eivät kaadu noin vain dominonappuloiden tapaan.

On tärkeä pitää mielessä, ettei kukaan vakavasti otettava EU:n kannattajakaan ei voi hyvällä omatunnolla väittää, etteikö osa vuosikausia jatkuneesta kritiikistä olisi ansaittua. Pragmaatikot näkevät EU:n ihmisen poliittisena luomuksena, joten luonnollisesti myös hyödyllisyydestään huolimatta puutteellisena. Siltikin Suomi ja muut eurooppalaiset tulevat tarvitsemaan poliittisesti yhtenäistä ja solidaarista unioniaan nyt ehkä enemmän kuin vielä koskaan. Ja EU:n on kyettävä löytämään yhteinen ääni nopeammin, selkeämmin ja innostavammin kuin koskaan aikaisemmin. Sen kannattaakin kysyä itseltään miksi se on ylipäätään olemassa. Se maailma, jonka tarpeisiin EU:n ensimmäiset pylväät pystytettiin, tarvitsee unioniaan yhä.

**

Yannick Lahti on suomalais-belgialainen tohtorikoulutettava Bolognan yliopistossa Italiassa. Hänen tutkimuksensa keskittyy eurooppalaiseen populismiin sekä poliittiseen viestintään.